 |
|||
            |  |
Perusopinkohdat -
Seurakunta
Perusluonteiset opinkohdat 12
Seurakunta on niiden uskovien yhteisö, jotka tunnustavat Jeesuksen
Kristuksen Herraksi ja Vapahtajaksi. Vanhan testamentin aikana eläneen
Jumalan kansan jatkona meidät on kutsuttu ulos maailmasta ja me liitymme
toisiimme jumalanpalvelusta ja seurakunnallista yhteyttä varten
saadaksemme opetusta Jumalan sanasta, viettääksemme Herran ehtoollista,
palvellaksemme koko ihmiskuntaa ja julistaaksemme evankeliumia kaikkialla
maailmassa. Seurakunta saa arvovaltansa Kristukselta, joka on ihmiseksi
tullut Sana, ja Raamatusta, joka on kirjoitettu Sana. Seurakunta on
Jumalan perhettä; sen jäsenet, jotka Jumala on ottanut lapsikseen, elävät
uuden liiton perustalla. Seurakunta on Kristuksen ruumis, uskon yhteisö,
jonka päänä on itse Kristus. Seurakunta on morsian, jonka puolesta
Kristus kuoli voidakseen hä pyhittää ja puhdistaa. Voittoisassa
paluussaan Kristus asettaa eteensä kirkastetun seurakunnan, kaikkien
aikojen uskolliset, hänen verellään ostetut, joissa ei ole tahraa eikä
ryppyä, pyhän ja moitteettoman seurakunnan.
Vihoissaan vanha mies iski mukanaan kuljettamallaan sauvalla
kallionlohkaretta. Hän iski uudestaan ja huusi: "Kuulkaa nyt, kapinoijat!
Tästä kalliostako meidän muka pitäisi saada teille vettä?"
Vesivirta alkoi juosta kalliosta ja Israel sai juoda
kyllikseen. Mutta Mooses oli tehnyt syntiä ottaessaan itselleen ansiot
veden saannista sen sijaan että olisi kohdistanut kiitoksen Kalliolle.
Tuon synnin tähden hän ei saisi astua Luvattuun Maahan (ks. 4.Moos. 20:7
- 12).
Tuo Kallio oli Kristus, ja tälle perustukselle Jumala rakensi
kansansa sekä yhteisönä että yksilöinä. Tämä totuus kulkee vertauskuvana
läpi koko Raamatun.
Viimeisessä saarnassaan, jonka Mooses saarnasi Israelille, hän
ilmeisesti tähän tapahtumaan viitaten käytti kuvaa kalliosta kuvatakseen
Jumalan muuttumattomuutta ja luotettavuutta:
"Minä julistan Herran nimeä. Ylistäkää Jumalamme kunniaa! Hän
on turvamme, kalliomme, teoissaan täydellinen. Kaikki hänen tiensä ovat
oikeat. Häon uskollinen Jumala, ei hän vääryyttä tee. Hän on
vanhurskas, tuomioissaan oikea" (5.Moos. 32:3,4).
Vuosisatoja myöhemmin Daavid toisti samaa teemaa - hänen
Pelastajansa on kallio:
"Hän on kallio, hän on minun pelastukseni, hän on linnani,
minä en horju. Jumalassa on pelastukseni ja kunniani. Hän on luja kallio,
hänessä on turvani" (Ps. 62:7,8).
Jesaja käytti samaa kuvakieltä tulevasta Messiaasta: "Minä
lasken Siioniin peruskiven, huolella valitun kivipaaden, kallisarvoisen
kulmakiven sitomaan vankkaa perustaa" (Jes. 28:16).
Pietari todisti, että Kristus täytti tämän ennustuksen.
Kutsuessaan ihmisiä Kristuksen luo hän kutsui heitä "elävän kiven luo,
jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen
silmissään kallisarvoinen" (1.Piet. 2:4). Paavali esitti hänet ainoaksi
lujaksi perustukseksi kun hän kirjoitti: "Perustus on jo laskettu, ja se
on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea" (1.Kor. 3:11).
Hän viittasi kallioon, jota Mooses löi, ja josta isät joivat: "Hehän
joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä
kallio oli Kristus" (1.Kor. 10:4).
Jeesus Kristus itse käytti samaa kuvaa julistaessaan: "tälle
kalliolle minä rakennan kirkkoni (seurakuntani, VKR). Sitä eivät tuonelan
portit voita" (Matt. 16:18). Hän perusti kristillisen seurakunnan
Elävälle Kalliolle, joka oli hän itse. Tätä Kalliota lyötiin, kun hänen oma ruumiinsa uhrattiin maailman syntien tähden. Tästä Kalliosta
parantava, elävä vesi virtasi janoisten kansojen juotavaksi (vrt. Hes.
47:1 - 12; Joh. 7:37,38; Ilm. 22:1 - 5).
Miten heikko ja voimaton seurakunta olikaan silloin, kun
Jeesus lausui sanansa! Siihen kuului muutamia väsyneitä, epäileviä, omia
etujaan ajavia opetuslapsia, kourallinen naisia ja ailahtelevaa
väkijoukkoa, joka häipyi heti kun Kalliota lyötiin. Mutta seurakuntaa ei
perustettukaan heikolle ihmisviisaudelle vaan Aikakausien Kalliolle. Aika
näyttäisi, että mikään ei kykenisi tuhoamaan Kristuksen seurakuntaa tai
estämään sitä tehtävästään tuottaa kunniaa Jumalalle ja johtaa ihmisiä Vapahtajan luo (vrt. Ap.t. 4:12,13,20 - 33).
Seurakunnan raamatullinen merkitys
Raamatussa sana 'seurakunta' tai 'kirkko' on käännös kreikan kielen
sanasta 'ekklesia', joka merkitsee 'ulos kutsuttua'. Tätä sanaa
käytettiin yleisesti mistä tahansa kokouksesta, johon ihmisiä oli
kutsuttu koolle.
Septuaginta, Jeesuksen aikana suosittu kreikankielinen käännäs
hepreankielisestä Vanhasta testamentista, käytti 'ekklesiaa' heprean
'qahal' - sanan vastineena. Tämäkin merkitsi 'kokoontunutta joukkoa',
'kokousta' tai 'seurakuntaa' (5.Moos. 9:10; 18:16; 1.Sam. 17:47; 1.Kun.
8:14; 1.Aikak. 13:2). *2
Käytäntö laajeni Uudessa testamentissa. Huomaa, miten siinä
käytetään sanaa ekklesia: sana tarkoittaa (a) tiettyyn paikkaan
jumalanpalvelukseen kokoontuneita uskovia (1.Kor. 11:18; 14:19,28); (b)
tietyllä paikkakunnalla asuvia uskovia (1.Kor. 16:1; Gal. 2:1; 1.Tess.
2:14); (c) yksityisessä kodissa kokoontuvaa uskovaisten ryhmää (1.Kor.
16:19; Kol. 4:15; Filem. 2); (d) tietyn maantieteellisen alueen
seurakuntien kokonaisuutta, jolloin ekklesia on uudessa suomalaisessa
kirkkoraamatussa suomennettu sanalla 'kirkko' (Ap.t. 9:31, VKR:
seurakunta); *3 (e) koko maailmanlaajuista uskovien yhteisöä, kirkkoa,
seurakuntaa (Matt. 16:18; 1.Kor. 10:32; 12:28; vrt. Ef. 4:11 - 16); (f)
koko uskollista luomakuntaa sekä taivaassa että maan päällä (Ef. 1:20 -
22; vrt. Fil. 2:9 - 11).
Seurakunnan olemus
Raamattu esittää seurakunnan jumalalliseksi instituutioksi, 'Jumalan
seurakunnaksi' (Ap.t. 20:28; 1.Kor. 1:2). Jeesus antoi seurakunnalle
jumalallisen arvovallan (Matt. 18:17,18). Voimme ymmärtää kristillisen
seurakunnan syvintä olemusta tarkastelemalla sen vanhatestamentillisia
juuria ja niitä erilaisia kielikuvia, joita Uusi testamentti siitä
puhuessaan käyttää.
Kristillisen seurakunnan juuret. Vanha testamentti
esittää seurakunnan kokoontuneena ja järjestäytyneenä Jumalan kansana.
Varhaisimmista ajoista alkaen Aadamista, Setistä, Nooasta, Seemistä ja
Abrahamista polveutuneet Jumalaa palvelevat perheet olivat hänen
totuutensa vartijoita. Näitä perhekuntia, joissa isä toimi pappina,
voitiin pitää pienoisseurakuntina. Abrahamille Jumala antoi suuret
lupaukset, joiden mukaan tästä Jumalan perhekunnasta vähitellen kasvoi
kansakunta. Israelin lähetystehtävä oli yksinkertaisesti laajemmassa
merkityksessä sama, mikä oli jo annettu Abrahamille: olla siunaukseksi
kaikille kansoille (1.Moos. 12:1 - 3), todistaa koko maailmalle Jumalan
rakkaudesta.
Kansaa, jonka Jumala toi ulos Egyptistä, nimitettiin erämaassa
olevaksi 'seurakunnaksi' (Ap.t. 7:38, VKR). Sen jäsenistä oli Jumalan
sanan mukaan määrä tulla "pappisvaltakunta" ja "pyhä kansa" (2.Moos.
19:6; 5.Moos. 28:9; vrt. 3.Moos. 26:12) - hänen seurakuntansa.
Jumala sijoitti tämän kansan Palestiinaan, maailman suurimpien
kulttuurien keskukseen. Kolme suurta maanosaa - Eurooppa, Aasia ja
Afrikka - kohtaavat toisensa Palestiinassa. Siellä juutalaisten oli
määrä palvella muita kansoja, kutsua niitä liittymään Jumalan kansaan.
Lyhyesti sanottuna: Jumala kutsui israelilaiset ulos voidakseen kutsua
kaikki muut kansat sisään (Jes. 56:7). Hän halusi Israelin välityksellä
luoda maailman suurimman seurakunnan, jossa maailman kaikkien kansojen
edustajat voisivat oppia tuntemaan tosi Jumalan ja josta nämä sitten
palaisivat omien kansojensa pariin mukanaan sanoma pelastuksesta.
Huolimatta siitä, että Jumala jatkuvasti piti huolta
kansastaan, Israel sekaantui epäjumalanpalvelukseen ja ajautui
kansalliseen eristäytymiseen, ylpeyteen ja itsekeskeisyyteen. Jumalan
kansa ei täyttänyt tehtäväänsä.
Jeesuksen tultua Israel joutui ratkaisun paikalle. Jumalan
kansa odotti Messiasta, joka vapauttaisi kansan, mutta ei Messiasta, joka
vapauttaisi tuon kansan jäsenet heistä itsestään. Ristillä Israelin
hengellinen vararikko kävi ilmeiseksi. Ristiinnaulitsemalla Kristuksen
kansa osoitti ulkonaisesti sisäisen rappionsa. Huutaessaan "Ei meillä ole
muuta kuningasta kuin keisari" (Joh. 19:15) se kieltäytyi alistumasta
Jumalan vallan alaisuuteen.
Ristillä kaksi vastakkaista missiota saavutti huippunsa.
Ensinnäkin harhaan joutuneen seurakunnan, joka oli niin keskittynyt
itseensä, ettei tuntenut omaa Herraansa. Toiseksi Kristuksen, joka
rakasti niin paljon kansaansa, että hän antoi sen puolesta henkensä
hankkiakseen sille ikuisen elämän.
Risti merkitsi Israelin mission päättymistä, mutta Kristuksen
ylösnousemus aloitti kristillisen seurakunnan mission: julistaa
evankeliumia Kristuksen verellä hankitusta pelastuksesta. Kun juutalaiset
kadottivat tehtävänsä he lakkasivat olemasta Jumalan seurakunta. Heidän
tilalleen Jumala perusti uuden kansan, seurakunnan, joka toteuttaisi
Jumalan mission maailmassa (Matt. 21:41,43).
Uuden testamentin seurakunta, joka liittyy läheisesti
Israelin vanhaan uskonyhteisöön, *4 muodostuu sekä kääntyneistä
juutalaisista että pakanoista, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen. Tosi
Israel on siten kaikkien niiden yhteys, jotka uskossa vastaanottavat
Kristuksen (ks. Gal. 3:26 - 29). Paavali kuvaa tätä uutta yhteyttä
kahdella puulla: jalolla oliivipuulla, joka kuvaa Israelia, ja villillä
oliivipuulla, joka kuvaa muita kansoja. Ne juutalaiset, jotka eivät
hyväksy Kristusta, eivät ole enää Jumalan lapsia (Room. 9:6 - 8), ja
heitä kuvataan jalosta oliivipuusta katkaistuina oksina. Ne juutalaiset,
jotka ottavat vastaan Kristuksen, pysyvät jalon oliivipuun oksina.
Paavali kuvaa niitä pakanoita, jotka ottavat vastaan
Kristuksen, jaloon oliivipuuhun oksastettuina villin oliivipuun oksina
(Room. 11:17 - 25). Hän neuvoo näitä uusia pakanakristittyjä
kunnioittamaan Jumalan valitsemien välikappaleiden jumalallista perintöä:
"Jos puun juuri on pyhä, ovat myös oksat pyhät. Jos jalosta oliivipuusta
on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä
oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet
päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten
oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista ettet sinä kannata juurta
vaan juuri kannattaa sinua" (Room. 11:16 - 18).
Uuden testamentin seurakunta eroaa merkittävästi Vanhassa
testamentissa esitetystä seurakunnasta. Apostolisesta seurakunnasta tuli
Israelin kansakunnasta erillinen, itsenäinen organisaatio. Kansalliset
rajat hyljättiin ja seurakunta muuttui luonteeltaan yleismaailmalliseksi.
Kansallisen kirkon sijaan astui lähetyskirkko, joka oli olemassa
toteuttaakseen Jumalan alkuperäistä suunnitelmaa. Tuo suunnitelma
ilmaistiin siinä jumalallisessa käskyssä, jonka seurakunnan perustaja
Jeesus Kristus antoi: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun
opetuslapsikseni" (Matt. 28:19).
Seurakunnasta käytettyjä kielikuvia. Uudessa testamentissa
käytetyt kielikuvat seurakunnasta valaisevat seurakunnan olemusta.
1. Seurakunta ruumiina. Kuva ruumiista korostaa
seurakunnan ykseyttä ja jokaisen jäsenen toiminnallista suhdetta
kokonaisuuteen. Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat on "kastettu yhdeksi
ruumiiksi" (1.Kor. 12:13) - seurakunnaksi. Seurakunta ei ole vähempää
kuin "Kristuksen ruumis" (Ef. 1:23). Se on elimistö, jonka kautta hän
jakaa täyteyttään. Uskovat ovat Kristuksen ruumiin jäseniä (Ef. 5:30).
Tästä seuraa, että hänen armonsa ja voimansa antaa hengellistä elämää
jokaiselle tosi jäsenelle. Kristus on "ruumiin pää" (Kol. 1:18),
"seurakunnan pää" (Ef. 5:23).
Jumala on rakkaudessaan antanut jokaiselle seurakuntansa
jäsenelle vähintään yhden hengellisen lahjan, joka tekee tuon jäsenen
kykeneväksi tärkeään palvelukseen. Samoin kuin jokaisen elimen toiminta
on elintärkeätä ihmisruumiille, samoin seurakunnan lähetystehtävän
menestyksellinen hoitaminen riippuu seurakunnan jäsenille annettujen
hengellisten lahjojen käytöstä. Mitä hyötyä on ruumiista ilman sydäntä
tai miten paljon heikommin se pystyykään toimimaan ilman silmiä tai
jalkoja! Jos jäsenet pidättävät lahjojaan seurakunta on kuollut, sokea
tai rampa. Kuitenkaan nämä Jumalan antamat lahjat eivät ole itsetarkoitus
(ks. tämän kirjan lukua 16).
2. Seurakunta temppelinä. Seurakunta on "Jumalan
rakennus". Se on "Jumalan temppeli", jossa Pyhä Henki asuu. Jeesus
Kristus on sen perustus ja kulmakivi (1.Kor. 3:9 - 16; Ef. 2:20).Tämä
temppeli ei ole kuollut rakennelma, vaan se kasvaa elävän elimistön
tavoin. Niin kuin Jeesus on elävä kivi, samoin uskovien tulee rakentua
"elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi" (1.Piet. 2:4 - 6).
Rakennus ei ole vielä valmis. Uusia eläviä kiviä lisätään
jatkuvasti temppeliin, ja Jumala liittää uskovia "Hengellään
rakennuskivinä Jumalan asumukseen" (Ef. 2:22). Paavali kehottaa uskovia
käyttämään tämän temppelin rakentamiseen vain parhaita rakennusaineita,
jotta se kestäisi tuomiopäivän tulisen testin (1.Kor. 3:12 - 15).
Tämä vertauskuva temppelistä korostaa sekä paikallisen että
Kristuksen koko maailmanlaajuisen seurakunnan pyhyyttä. "Jos joku
turmelee Jumalan temppelin, Jumala saattaa turmioon hänet. Jumalan
temppeli on pyhä, ja tämä temppeli olette te" (1.Kor. 3:17). Läheiset
liitot epäuskoisten kanssa ovat vastoin sen pyhää luonnetta ja niitä
tulisi Paavalin mukaan välttää, sillä "mitä tekemistä on keskenään
oikeudella ja vääryydellä, mitä yhteistä on valolla ja pimeydellä? - -
Miten jumalien kuvat soveltuvat Jumalan temppeliin?" (2.Kor. 6:14,16).
(Paavalin neuvo soveltuu sekä liike - että aviosuhteisiin.) Seurakuntaa
on pidettävä suuressa arvossa, sillä Jumala kohdistaa siihen erityisen
huolenpitonsa.
3. Seurakunta morsiamena. Seurakuntaa kuvataan morsiamena
ja Herraa sulhasena. Herra on antanut juhlallisen lupauksen: "Minä
kihlaan sinut, otan omakseni ainiaaksi, minä liitän sinut itseeni
vanhurskauden ja oikeuden sitein, rakkaudella ja hyvyydellä" (Hoos.
2:21).
Paavali käyttää samaa kuvakieltä: "Olen kihlannut teidät
yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen
eteensä kuin puhtaan neitsyen" (2.Kor. 11:2). Kristuksen rakkaus
seurakuntaansa kohtaan on niin syvä ja kestävä, että hän "antoi henkensä
sen puolesta" (Ef. 5:25). Hän antoi tämän uhrin "pyhittääkseen sen. Hän
pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla" (Ef. 5:26).
Käyttämällä Jumalan sanan totuuden pyhittävää vaikutusta (Joh.
17:17) ja sitä puhdistusta, minkä kaste tarjoaa, Kristus voi puhdistaa
seurakunnan jäsenet, poistaa heiltä heidän saastaiset vaatteensa ja pukea
heidät hänen oman täydellisen vanhurskautensa viittaan. Siten hän voi
valmistaa seurakunnan omaksi morsiamekseen ja "asettaa sen eteensä
kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä"
(Ef. 5:27). Seurakunnan täyttä kirkkautta ja loistoa ei nähdä ennen kuin
Kristus tulee takaisin.
4. Seurakunta taivaallisena Jerusalemina. Raamattu
nimittää Jerusalemin kaupunkia Siioniksi. Siellä Jumala hallitsee (Ps.
9:12); sieltä tulee apu ja pelastus (Ps. 14:7; 53:7). Tuon kaupungin oli
määrä olla "koko maan ilo" (Ps. 48:3).
Uusi testamentti näkee seurakunnan ylhäällä olevana
taivaallisena Jerusalemina, maallisen Jerusalemin hengellisenä vastineena
(Gal. 4:26). Tuon Jerusalemin asukkaat ovat "taivaan kansalaisia" (Fil.
3:20). He ovat "lupauksen lapsia", jotka ovat Hengen vaikutuksesta
syntyneitä ja nauttivat vapautta, johon Kristus on heidät vapauttanut
(Gal. 4:28,29; 5:1). Tämän kaupungin asukkaat eivät ole enää orjuudessa
eivätkä pyri vanhurskauteen lakia noudattamalla (Gal. 4:22,26,31; 5:4).
He ymmärtävät, että Kristuksessa Jeesuksessa on tärkeätä vain "rakkautena
vaikuttava usko" (Gal. 5:5,6).
Ne, jota kuuluvat tähän loistavaan joukkoon, ovat tulleet
"Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen
Jerusalemin luo". Heidän edessään on "tuhansittain enkeleitä ja juhlaa
viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa"
(Hepr. 12:22,23).
5. Seurakunta perheenä. Taivaassa ja maan päällä
olevaa seurakuntaa kuvataan perheyhteisöön kuuluvin käsittein (Ef. 3:15).
Kahdella kielikuvalla kuvataan sitä, miten ihmiset liittyvät tähän
perheeseen: lapseksi ottaminen (Room. 8:14 - 16; Ef. 1:4 - 6) ja uudesti
syntyminen (Joh. 3:3 - 8). Uskoessaan Kristukseen vastakastetut eivät ole
enää orjia vaan taivaallisen Isän lapsia (Gal. 3:26 - 4:7), jotka
elävät uuden liiton perustalla. He kuuluvat nyt "Jumalan perheeseen" (Ef.
2:19).
Jumalan perheen jäsenet kutsuvat Jumalaa Isäkseen (Gal.4:6) ja
toisiaan veljikseen ja sisarikseen (Jaak. 2:15; 1.Kor. 8:11; Room. 16:1).
Paavali piti itseään hengellisenä isänä, koska hän oli johtanut monia
seurakuntaperheeseen: "Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia
kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia
julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi" (1.Kor. 4:15).
Hän nimitti heitä rakkaiksi lapsikseen (1.Kor. 4:14).
Seurakunnalle perheenä on erityisesti ominaista yhteys
(kreik. koinonia). Siinä ei ole kysymys vain ihmisten välisestä
sosiaalisesta kanssakäymisestä, vaan siihen liittyy yhteys Isään ja
Poikaan ja Pyhään Henkeen (1.Joh. 1:3; 1.Kor. 1:9; 2.Kor. 13:14) samoin
kuin uskovien keskinäinen yhteys (1.Joh. 1:3,7).
Kuva seurakunnasta perheenä korostaa seurakuntaa jäsenistään
huolehtivana yhteisönä, "jossa ihmisiä rakastetaan, kunnioitetaan ja
pidetään arvossa. Seurakunnassa jäsenet tunnustavat tarvitsevansa
toisiaan, kykyjä kehitetään, ihmiset kasvavat ja heidän tarpeensa
täytetään." *5 Tähän liittyy myös vastuu, kunnioitus hengellisiä
vanhempia kohtaan ja hengellisistä veljistä ja sisarista huolehtiminen.
Ja lopuksi kysymys on myös siitä, että jokainen jäsen osoittaa jokaista
muuta jäsentä kohtaan rakkautta, johon sisältyy kaikkia vahvistava ja
lujittava syvä uskollisuus.
Jäsenyys seurakuntaperheessä tekee toisistaan monella tavoin
poikkeaville yksilöille mahdolliseksi tukea toisiaan. Seurakuntaperheen
jäsenet oppivat elämään yhdessä menettämättä silti yksilöllisyyttään.
6. Seurakunta totuuden pylväänä ja perustuksena.
Elävän Jumalan seurakunta on "totuuden pylväs ja perustus" (1.Tim. 3:15).
Se on totuuden linnake, joka suojelee totuutta sen vihollisten
hyökkäyksiltä. Totuus ei kuitenkaan ole staattinen vaan dynaaminen. Jos
jotkut jäsenet väittävät löytäneensä uutta valoa - uuden opillisen
näkemyksen tai uuden tulkinnan Raamatun tekstille - kokeneiden jäsenten
tulisi tutkia tätä uutta opetusta Raamatun valossa (ks. Jes.8:20,VKR;
2.Piet. 1:20,21). Jos uusi opetus on sopusoinnussa Raamatun kanssa,
seurakunnan tulee ottaa se vastaan; ellei ole, seurakunnan tulee se
torjua. Kaikkien jäsenten tulisi alistua tähän Raamattuun pohjautuvaan
ratkaisuun, sillä "neuvonantajien viisaus (runsaus, VKR) tuo menestyksen"
(Sananl. 11:14).
Totuutta levittäessään eli todistajan tehtävässään seurakunta
on "maan suola" ja "maailman valo" - ylhäällä vuorella oleva kaupunki,
joka ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:13 - 15).
7. Seurakunta taistelevana ja voitostaan riemuitsevana
armeijana. Maan päällä oleva seurakunta on kuin taisteleva armeija.
Se on kutsuttu käymään sotaa hengellistä pimeyttä vastaan: "Emmehän me
taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän
pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan" (Ef.
6:12). Seurakunnan jäsenille kuuluu kehotus: "Ottakaa siis yllenne
Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen
tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen" (Ef.
6:13).
Kautta vuosisatojen seurakunnan on täytynyt taistella sekä
sisäistä että ulkoista vihollista vastaan (ks. Ap.t. 20:29,30; 1.Tim.
4:1). Se on edennyt ja saavuttanut huomattavia voittoja, mutta se ei ole
vielä riemuitseva seurakunta. Seurakunta on valitettavasti vielä
puutteellinen. Toista kielikuvaa käyttäen Jeesus selitti seurakunnan
epätäydellisyyttä esittämällä tämän vertauksen taivasten valtakunnasta:
"Mies kylvi peltoonsa hyvää siementä. Mutta kun kaikki nukkuivat, hänen
vihamiehensä tuli, kylvi vehnän sekaan rikkaviljaa ja meni pois" (Matt.
13:24,25). Kun palvelijat halusivat kitkeä rikkaviljan pois, isäntä
kielsi ja sanoi: "Te voitte rikkaviljaa kootessanne nyhtää sen mukana
vehnääkin. Antakaa niiden kasvaa yhdessä elonkorjuuseen asti" (Matt.
13:29,30).
Sekä rikkavilja että vehnä kasvoivat yhdessä vainiolla. Kun
Jumala johtaa seurakuntaan kääntyneitä, Saatana tuo seurakuntaan
kääntymättömiä. Nämä kaksi ryhmää vaikuttavat koko seurakuntayhteisöön -
toinen puhdistavasti, toinen turmelevasti. Näiden välinen taistelu
seurakunnassa jatkuu elonkorjuuseen eli Kristuksen toiseen tulemiseen
asti.
Myöskään seurakunnan ulkonainen sodankäynti ei ole vielä
päättynyt. Edessä on ahdistusta ja taistelua. Saatana on raivoissaan
seurakunnalle koska se tietää, että sen aika on lyhyt (Ilm. 12:12,17).
Saatanan toimesta maailmaan tulee "ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei
ole ollut siitä alkaen, kun kansoja on ollut", mutta Kristus nousee
puolustamaan uskollista kansaansa, ja hänen ansiostaan "pelastuu
jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan" (Dan. 12:1). Jeesus
vakuuttaa meille, että "joka kestää loppuun asti, pelastuu" (Matt.
24:13).
Kristuksen toisessa tulemuksessa seurakunta näyttäytyy
riemuitsevana seurakuntana. Silloin kaikkien aikojen uskolliset, jotka
Kristus on ostanut omalla verellään, muodostavat seurakunnan, joka seisoo
hänen edessään "kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa,
ryppyä tai virhettä" (Ef. 5:27).
Näkyvä ja näkymätön seurakunta. Käsitteitä näkyvä ja
näkymätön on käytetty erottamaan maan päällä olevan seurakunnan kahta eri
puolta. Edellä käsittelemämme kielikuvat soveltuvat erityisesti näkyvään
seurakuntaan.
1. Näkyvä seurakunta. Näkyvä seurakunta on palvelusta
varten organisoitu Jumalan seurakunta. Se täyttää Kristuksen suurta
lähetyskäskyä viedä evankeliumi koko maailmaan (Matt. 28:18 - 20) ja
valmistaa ihmisiä hänen loistavalle paluulleen (1.Tess. 5:23; Ef. 5:27).
Se on Kristuksen valitsema todistaja, joka valaisee maailmaa
ja palvelee hänen tavallaan. Se saarnaa evankeliumia köyhille, parantaa
sydämeltään särkyneitä, julistaa vangituille vapautusta ja sokeille
näkönsä saamista, vapauttaa sorretut ja saarnaa Herran otollista vuotta
(Luuk. 4:18,19).
2. Näkymätön seurakunta. Näkymätön seurakunta, jota
kutsutaan myös universaaliseksi seurakunnaksi, muodostuu kaikista Jumalan
omista kaikkialla maailmassa. Siihen kuuluvat näkyvän seurakunnan
uskovaiset sekä lisäksi ne monet, jotka ovat seuranneet kaikkea
Kristukselta saamaansa valoa (Joh. 1:9), vaikka eivät ole kuuluneet
mihinkään kirkolliseen organisaatioon. Tähän jälkimmäiseen joukkoon
kuuluvat ne, joilla ei ole ollut tilaisuutta kuulla totuutta Jeesuksesta
Kristuksesta mutta jotka ovat vastanneet Pyhän Hengen kutsuun ja
luonnostaan toimineet Jumalan tahdon mukaan (Room. 2:14).
Näkymättömän seurakunnan olemassaolo osoittaa, että Jumalan
palveleminen on olemukseltaan hengellistä. "Oikeat rukoilijat rukoilevat
Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo" (Joh.
4:23). Koska oikea rukoileminen on luonteeltaan hengellistä, ihminen ei
voi täsmällisesti tietää, kuka kuuluu Jumalan seurakuntaan, kuka ei.
Pyhän Hengen välityksellä Jumala johtaa omaa kansaansa
näkymättömästä seurakunnasta näkyvään seurakuntaansa. "Minulla on myös
muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin
minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi
lauma ja yksi paimen" (Joh. 10:16). Vain näkyvässä seurakunnassa he
voivat täysin osallistua Jumalan totuudesta, rakkaudesta ja yhteydestä,
sillä Jumala on antanut näkyvälle seurakunnalle hengellisiä lahjoja,
jotka rakentavat seurakunnan jäseniä sekä yhteisönä että yksilöllisesti
(Ef. 4:4 - 16). Kun Paavali oli kääntynyt, Jumala johti hänet yhteyteen
näkyvän seurakuntansa kanssa ja sitten antoi hänen tehtäväkseen johtaa
seurakunnan lähetystyötä (Ap.t.9: 10 - 22). Samoin Jumala tahtoo
tänäänkin johdatella lapsiaan näkyvään seurakuntaansa, jolle on
tunnusomaista kuuliaisuus Jumalan käskyille ja Jeesuksen uskon
omistaminen, jotta he voisivat osallistua hänen päättävään
lähetystyöhönsä maan päällä (Ilm. 14:12; 18:4; Matt. 24:14; ks. tämän
kirjan lukua 12).
Käsitteellä näkymätön seurakunta on tarkoitettu myös taivaassa
ja maan päällä olevan seurakunnan yhteyttä (Ef. 1:22,23) ja vainon
aikoina kätkettynä ollutta seurakuntaa (Ilm. 12:6,14).
Seurakunnan organisaatio
Kristuksen antama tehtävä viedä evankeliumi kaikkialle maailmaan sisältää
myös niiden hoitamisen, jotka ovat jo vastaanottaneet evankeliumin
sanoman. Uusia jäseniä on autettava vakiintumaan uskossa ja heitä on
opetettava käyttämään Jumalalta saamiaan kykyjä ja lahjoja lähetyksen
hyväksi. Koska Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala vaan toivoo kaiken
tapahtuvan hyvässä järjestyksessä (1.Kor. 14:33,40), seurakunta tarvitsee
yksinkertaisen mutta tehokkaan organisaation.
Organisaation olemus. Tarkastelkaamme nyt seurakunnan
jäsenistöä ja organisaatiota.
1. Seurakunnan jäsenyys. Kun kääntyneet ovat täyttäneet
tietyt edellytykset, heistä tulee jäseniä uuden liiton uskonyhteisöön.
Jäsenyys merkitsee uutta suhdetta toisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja
Jumalaan.
a. Jäsenyyden edellytykset. Henkilön, joka tahtoo tulla
jäseneksi Jumalan seurakuntaan, tulee hyväksyä Jeesus Kristus Herraksi ja
Vapahtajaksi, katua syntejään ja tulla kastetuksi (Ap.t. 2:36 - 41; vrt.
4:10 - 12). Hänen tulee syntyä uudesti ja hyväksyä Jeesuksen
lähetyskäsky, jonka mukaan kastettavia tulee opettaa "noudattamaan
kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa" (ks. Matt. 28:20).
b. Yhdenvertaisuus ja palvelus. Kristus julisti, että "te
olette kaikki veljiä" ja "joka teistä on suurin, se olkoon toisten
palvelija" (Matt. 23:8,11). Sopusoinnussa tämän kanssa jäsenten tulee
kohdella toisiaan yhdenvertaisuuden pohjalta. Samalla heidän on
ymmärrettävä, että Kristuksen esimerkin seuraaminen merkitsee toisten
tarpeista huolehtimista ja heidän johtamistaan Mestarin tykö.
c. Uskovien yleinen pappeus. Kun Kristus aloitti
palveluksensa taivaallisessa pyhäkössä, leeviläinen pappeus menetti
merkityksensä. Nyt seurakunta on tullut "pyhäksi papistoksi" (1.Piet.
2:5). "Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo,
Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka
teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa" (1.Piet. 2:9).
Tämä uusi järjestys, uskovien yleinen pappeus, ei anna
kenellekään yksityiselle jäsenelle valtaa uskoa tai opettaa niin kuin
haluaa ilman tilivelvollisuutta seurakuntayhteisölle. Se merkitsee, että
jokaisella seurakunnan jäsenellä on velvollisuus palvella toisia Herran
nimessä ja olla yhteydessä Jumalaan ilman inhimillistä välittäjää. Se
korostaa seurakunnan jäsenten keskinäistä riippuvuutta toisistaan samoin
kuin heidän riippumattomuuttaan. Tässä pappeudessa ei ole laadullista
eroa seurakunnan työntekijän ja maallikon välillä, vaikkakin siinä on
tilaa eroavuuksille eri tehtävien välillä.
d. Alamaisuus Jumalaa ja valtiovaltaa kohtaan. Raamattu
tunnustaa, että esivalta on Jumalan säätämys, ja sen mukaan uskovien
tulee kunnioittaa ja totella viranomaisia. Esivalta on "Jumalan palvelija
ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen." Seurakunnan
jäsenten tulee antaa "jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero,
sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko,
kenelle kunnia, sille kunnia" (Room. 13:4,7).
Suhtautumisessaan valtiovaltaan jäsenet noudattavat Kristuksen
esittämää periaatetta: "Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja
Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu" (Matt. 22:21). Mutta jos valtio puuttuu
Jumalan antamaan käskyyn, kristityn korkein velvollisuus on olla
kuuliainen Jumalalle. Apostolit opettivat: "Ennemmin tulee totella
Jumalaa kuin ihmisiä" (Ap.t. 5:29).
2. Seurakuntaorganisaation päätehtävät. Seurakunta
järjestettiin toteuttamaan Jumalan suunnitelmaa jakaa tälle planeetalle
tietoa Jumalan kirkkaudesta. Vain näkyvä seurakunta voi toteuttaa monia
niistä tehtävistä, jotka ovat välttämättömiä tämän tarkoituksen
saavuttamiseksi.
a. Jumalanpalvelus ja kehottaminen. Kautta historian
seurakunta on ollut Jumalan välikappale uskovaisten kokoamiseksi
rukoilemaan ja palvelemaan Luojaa sapattisin. Kristus ja hänen
apostolinsa noudattivat tätä käytäntöä, ja Raamattu kehottaa uskovia: "Me
emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia - - vaan
meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette
Herran päivän olevan" (Hepr. 10:25; vrt. 3:13). Seurakunnallinen
jumalanpalvelus tuottaa siihen osallistuvalle virkistystä, rohkaisua ja
iloa.
b. Kristittyjen yhteys. Seurakunnan välityksellä
jäsenten syvimmät yhteyden tarpeet saavat täyden tyydytyksensä.
Kristittyjen seurakunnassa kokema yhteys ylittää kaikki muut yhteyden
muodot, sillä siihen sisältyy yhteys Jumalaan samoin kuin muihin, joilla
on sama usko (1.Joh. 1:3,6,7).
c. Raamatun opetus. Kristus antoi seurakunnalle
"taivasten valtakunnan avaimet" (Matt. 16:19). Nämä avaimet ovat
Kristuksen sanat - kaikki Raamatun sanat. täsmällisemmin sanottuna
niihin sisältyy "tiedon avain" (Luuk. 11:52), tieto siitä, miten päästä
valtakuntaan. Jeesuksen sanat ovat henki ja elämä kaikille, jotka ottavat
ne vastaan (Joh. 6:63). Ne ovat "ikuisen elämän sanat" (Joh. 6:68). *6
Kun seurakunta julistaa Raamatun totuuksia, näillä pelastuksen
avaimilla on valta sitoa ja päästää, avata ja sulkea taivas, koska ne
ilmoittavat ne perusteet, joilla ihmisiä otetaan vastaan tai hyljätään,
pelastetaan tai kadotetaan. Näin seurakunnan evankeliumin julistus on
joko "elämän tuoksu" tai "kuoleman haju" (2.Kor. 2:16).
Jeesus tiesi, miten tärkeätä on elää "jokaisesta sanasta, joka
lähtee Jumalan suusta" (Matt. 4:4). Vain siten seurakunta voi täyttää
Jeesuksen sille antaman tehtävän opettaa kaikkia kansoja"noudattamaan
kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa" (Matt. 28:20).
d. Pyhien asetusten toimittaminen. Seurakunta on
Jumalan välikappale toimittamaan kastetta, joka on seurakuntaan
liittymisen asetus (ks. tämän kirjan lukua 14), sekä jalkain pesun ja
Herran ehtoollisen asetusta (ks. tämän kirjan lukua 15).
e. Evankeliumin maailmanlaajuinen julistaminen.
Seurakunta on organisoitu lähetystä varten, täyttämään sen työn, minkä
Israel kansakuntana laiminlöi. Kuten nähdään Mestarin elämässä, suurin
palvelus, minkä seurakunta tarjoaa maailmalle, on Pyhän Hengen voimassa
tapahtuva evankeliumin julistaminen "kaikille kansoille todistukseksi"
(Matt. 24:14).
Tähän lähetystehtävään sisältyy Kristuksen tulolle valmistavan
sanoman julistaminen sekä seurakunnalle itselleen (1.Kor. 1:7,8; 2.Piet.
3:14; Ilm. 3:12 - 22; 14:5) että muulle ihmiskunnalle (Ilm. 14:6 - 12;
18:4).
Seurakunnan hallinto
Jeesuksen taivaaseen astumisen jälkeen seurakunnan johto oli apostolien
käsissä. Heidän ensimmäinen organisaatiota koskeva toimensa oli
yhteisymmärryksessä muiden uskovien kanssa valita Juudaksen tilalle uusi
apostoli (Ap.t. 1:15 - 26).
Seurakunnan kasvaessa apostolit tajusivat, miten mahdotonta oli
samanaikaisesti sekä saarnata evankeliumia että huolehtia seurakunnan
ajallisista tarpeista. Niinpä he luovuttivat seurakunnan käytännöllisten
asioiden hoidon seitsemälle miehelle, jotka seurakunta valitsi
tehtäväänsä. Vaikka seurakunta teki eron ruoan jakamisen ja Jumalan sanan
jakamisen välillä (Ap.t. 6:1 - 4), se ei yrittänyt erottaa papistoa
maallikoista seurakunnan lähetystehtävän suorittamisessa. Itse asiassa
kaksi noista seitsemästä, Stefanos ja Filippos, tunnettiin heidän
tehokkaasta sananjulistamisestaan ja evankelioimisesta (Ap.t. 7 ja 8).
Seurakunnan laajeneminen Aasiaan ja Eurooppaan edellytti uusia
vaiheita organisaatiossa. Lukuisten uusien seurakuntien perustamiseen
liittyi vanhimpien valitseminen "kullekin seurakunnalle", jotta
seurakunnan johto pysyisi vakaana (Ap.t. 14:23).
Kun seurakunnassa kehittyi suuri kriisi, osapuolten sallittiin
esittää kantansa yleiskokoukselle, joka muodostui apostoleista ja
seurakuntia edustavista vanhimmista. Tämän kokouksen päätöksiä pidettiin
kaikkia osapuolia sitovina ja se hyväksyttiin Jumalan äänenä (Ap.t. 15:1
- 29). Tämä tapahtuma osoittaa, että kun on kysymys koko kirkkoa
koskevista asioista, on välttämätöntä turvautua paikallisseurakuntaa
paljon laajemman neuvottelutason arvovaltaan. Tässä tapauksessa kokouksen
päätös perustui kaikkien osapuolten edustajien saavuttamaan sopimukseen
(Ap.t.15:22,25).
Uusi testamentti osoittaa selvästi, että tarpeen vaatiessa
Jumala ohjasi työnsä johtoa. Hänen johtonsa alaisena ja
neuvotteluyhteydessä seurakunnan kanssa seurakunnan johtajat kehittivät
kirkolle hallintomallin, jonka noudattaminen auttaisi kirkkoa välttymään
luopumukselta ja tekisi sen kykeneväksi toteuttamaan suuren
lähetystehtävänsä.
Seurakunnan hallinnon raamatulliset periaatteet.
1. Kristus on seurakunnan pää. Kristuksen asema
seurakunnan päänä perustuu ensikädessä hänen välitystehtäväänsä.
Kristuksen voitettua ristillä Saatanan hänelle annettiin "kaikki valta
taivaassa ja maan päällä" (Matt. 28:18). "Jumala on alistanut kaiken
hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa
pääksi" (Ef. 1:22; vrt. Fil. 2:10,11). Hän on tämän vuoksi "herrojen
Herra ja kuninkaiden Kuningas" (Ilm. 17:14).
Kristus on seurakunnan pää myös siksi, että seurakunta on
hänen ruumiinsa (Ef. 1:23; Kol. 1:18). Uskovaiset ovat Kristuksen ruumiin
jäseniä (Ef. 5:30). Heillä tulee olla häneen läheinen yhteys, sillä hän
"huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla
koossa" (Kol. 2:19).
2. Kristus on seurakunnan kaiken arvovallan lähde.
Kristuksen arvovalta näkyy (a) kristillisen seurakunnan perustamisessa
(Matt. 16:18), (b) seurakunnan pyhien toimitusten asettamisessa (Matt.
26:26 - 30; 28:19,20; 1.Kor. 11:23 - 29; Joh. 13:1 - 17), (c) seurakunnan
saamassa jumalallisessa oikeudessa toimia hänen nimessään (Matt. 16:19;
18:15 - 18; Joh. 20:21 - 23), (d) Pyhän Hengen lähettämisessä ohjaamaan
seurakuntaa hänen alaisuudessaan (Joh. 15:26; 16:13 - 15), (e) erityisten
lahjojen antamisessa seurakunnalle, niin että yksilöt voivat toimia
apostoleina, profeettoina, evankelistoina, pastoreina (paimenina) ja
opettajina seurakunnan jäsenten valmistamiseksi palveluksen työhön ja
Kristuksen ruumiin rakentamiseen, kunnes kaikki jäsenet pääsevät samaan
uskoon ja saavuttavat "aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan
kypsyyden" (Ef. 4:7 - 13).
3. Raamatulla on Kristuksen arvovalta. Vaikka Kristus
ohjaa seurakuntaansa Pyhän Hengen välityksellä, Jumalan sana, Raamattu,
on ainoa ohje, jonka mukaan seurakunta toimii. Seurakunnan kaikkien
jäsenten on toteltava Raamattua, sillä se on ehdoton normi. Kaikkien
inhimillisten traditioiden, tapojen ja käytäntöjen on alistuttava
Raamatun arvovaltaan (2.Tim. 3:15 - 17).
4. Kristuksen arvovalta ja seurakunnan virat. Kristus
käyttää arvovaltaansa seurakuntansa ja sen valitsemien palvelijoiden
kautta, mutta hän ei koskaan siirrä valtaansa toiselle. Kenelläkään ei
ole mitään Kristuksesta ja hänen sanastaan riippumatonta itsenäistä
arvovaltaa.
Seitsemännen päivän adventistien paikallisseurakunnat
valitsevat itse virkailijansa. Mutta vaikka nämä virkailijat toimivat
ihmisten edustajina, heidän arvovaltansa on peräisin Kristukselta. Heidän
valintansa vain vahvistaa sen kutsun, jonka he ovat saaneet Kristukselta.
Valittujen virkailijoiden päätehtävä on huolehtia siitä, että
seurakunnassa noudatetaan Raamatun ohjeita jumalanpalveluksen, opin,
kurinpidon ja evankeliumin julistuksen suhteen. Koska seurakunta on
Kristuksen ruumis, heidän tulee noudattaa sen neuvoja päätöksissään ja
toiminnassaan.
Uuden testamentin tuntemat seurakuntavirat. Uusi
testamentti mainitsee kaksi seurakunnallista virkaa: vanhimman
(kaitsijan) ja seurakunnanpalvelijan (diakonin). Näiden virkojen
tärkeyttä korostetaan niihin valittaville asetetuilla korkeilla
moraalisilla ja hengellisillä vaatimuksilla. Seurakunta tunnustaa virkaan
kutsumisen pyhyyden kätten päällepanemisella tapahtuvan virkaan
vihkimisen kautta (Ap.t. 6:6; 13:2,3; 1.Tim. 4:14; 5:22).
1. Vanhimmat.
a. Mitä tarkoitetaan vanhimmalla? "Vanhimmat" (kreik.
presbyteros) tai "kaitsijat" (kreik. episkopos) olivat seurakunnan
tärkeimpiä virkoja. Nimitys vanhin tarkoittaa sananmukaisesti vanhempaa
henkilöä, jota pidetään arvossa ja jolle osoitetaan kunnioitusta.
Vanhimman asema vastasi synagogan esimiehen virkaa. Kaitsija on käännös
kreikan sanasta 'episkopos', josta tulee sana 'piispa'. Paavali käyttää
nimityksiä 'vanhin' ja 'kaitsija' rinnakkain, samaa tarkoittavina (Ap.t.
20:17,28; Tit. 1:5,7).
Tähän tehtävään valitut johtivat vastaperustettuja
seurakuntia. Vanhin viittasi viranhoitajan asemaan, kaitsija taas virkaan
kuuluvia tehtäviä ja velvollisuuksia. *7 Koska myös apostolit nimittivät
itseään vanhimmiksi (1.Piet. 5:1; 2.Joh. 1; 3.Joh. 1), on ilmeistä, että
paikallisten vanhinten lisäksi oli myös matkustavia vanhimpia. Mutta
molemmankaltaiset vanhimmat toimivat seurakuntien paimenina.
b. Edellytykset. Ollakseen sopiva vanhimman virkaan
henkilön tuli olla "moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva,
rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen
taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa.
Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa
tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa
pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan
seurakunnasta? Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi
eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen on nautittava myös
ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän
lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan" (1.Tim. 3:2 - 7; vrt. Tit. 1:5 -
9).
Ennen virkaan valitsemistaan ehdokkaan on siis osoitettava
johtajankykyjään omassa kodissaan. "Virkaan ehdotetun perhe tulee ottaa
huomioon. Noudattavatko perheen jäsenet järjestystä ja alamaisuutta?
Pystyykö mies kunnialla hallitsemaan omaa perhekuntaansa? Millainen
luonne hänen lapsillaan on? Saattavatko he isänsä vaikutuksen kunniaan?
Jos hän on vailla tahdikkuutta, viisautta tai jumalisuuden voimaa
kodissaan oman perheensä käsittelyssä, niin on varmaa, että hän tuo nämä
samat heikkoudet myös seurakuntaan." *8 Jos ehdokas on naimisissa, hänen
tulisi osoittaa johtajuutta kodissaan ennen kuin hänelle uskotaan
laajempaa vastuuta Jumalan seurakunnassa (1.Tim. 3:15).
Viran tärkeyden vuoksi Paavali neuvoi: "Harkitse kätten
päällepanemista tarkoin" (1.Tim. 5:22).
c. Vanhimman vastuu ja arvovalta. Vanhin on ennen
kaikkea hengellinen johtaja. Hänet on valittu huolehtimaan Jumalan
seurakunnasta (Ap.t. 20:28). Hänen velvollisuuksiinsa kuuluu huolehtia
vähäosaisista (Ap.t. 20:35), ojentaa harhaan menneitä (1.Tess. 5:12) ja
olla varuillaan sellaisten opetusten suhteen, jotka voivat aiheuttaa
seurakunnassa hajaannusta (Ap.t. 20:29 - 31). Vanhimpien tulee olla
esimerkkinä kristillisestä elämäntavasta (Hepr. 13:7; 1.Piet. 5:3) ja
anteliaisuudesta (Ap.t. 20:35).
d. Asenne vanhimpia kohtaan. Tehokas seurakunnan
johtajuus riippuu suuressa määrin jäsenistön uskollisuudesta. Paavali
rohkaisee uskovia arvostamaan johtajiaan ja osoittamaan "heille aivan
erityistä kunnioitusta ja rakkautta heidän työnsä vuoksi" (1.Tess. 5:13).
Vanhimmat, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat sekä
kunnioituksen että taloudellisen tuen, varsinkin ne, jotka tekevät työtä
sananjulistajina ja opettajina" (1.Tim. 5:17).
Raamattu muistuttaa, että on tarpeellista osoittaa arvostusta
seurakunnan johtajia kohtaan: "Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa
heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään
teistä jokaisesta tiliä" (Hepr. 13:17; vrt.1.Piet. 5:5). Kun jäsenet
vaikeuttavat johtajien mahdollisuuksia täyttää Jumalalta saadut
velvollisuutensa, molemmat kokevat murhetta ja menettävät Jumalan
tarkoittaman ilon.
Uskovia rohkaistaan seuraamaan johtajien Kristuksen kaltaista
elämäntapaa. "Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa
heidän uskonsa esikuvaksenne" (Hepr. 13:7). Heidän ei tule kiinnittää
mitään huomiota juoruihin. Paavali varoitti: "älä ota huomioon
seurakunnanvanhimmasta esitettyä syytöstä, ellei sitä tue kaksi tai kolme
todistajaa" (1.Tim. 5:19).
2. Seurakunnanpalvelijat. Nimitys seurakunnanpalvelija
on käännetty kreikan sanasta diakonos, josta johtuu sana diakoni. Sana
tarkoittaa 'palvelijaa', 'auttajaa'. Seurakunnanpalvelijan virka
perustettiin , jotta apostolit voisivat omistautua kokonaisemmin
"rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen" (Ap.t. 6:4). Vaikka
seurakunnanpalvelijoiden tuli huolehtia seurakunnan aineellisista
tarpeista, he osallistuivat myös aktiivisesti evankeliumin julistamiseen
(Ap.t. 6:8; 8:5 - 13,26 - 40).
Nimitystä seurakunnanpalvelija (diakonos) käytetään Uudessa
testamentissa myös naisesta (Room. 16:1). "Sanan käyttö tässä tekstissä
viittaa siihen, että seurakunnanpalvelijan virka avautui myös sisarille
niihin aikoihin, jolloin Paavali kirjoitti Roomalaiskirjeensä." *9
Vanhinten tavoin seurakunnanpalvelijat valittiin seurakunnan
toimesta tehtäväänsä moraalisten ja hengellisten edellytysten pohjalta
(1.Tim. 3:8 - 13).
Seurakuntakuri. Kristus antoi seurakunnalle vallan
ylläpitää seurakunnassa kuria, ja hän esitti myös oikeat periaatteet,
joita kurinpidossa oli noudatettava. Hän odottaa, että seurakunta
soveltaa näitä periaatteita käytäntöön aina kun on tarpeellista ylläpitää
seurakunnan korkeaa kutsumusta pyhänä papistona ja pyhänä kansana (vrt.
Matt. 18:15 - 18; 1.Piet. 2:5,9). Kristus kiittää Efesoksen seurakuntaa
siitä, että se ei ole pahoja sietänyt (Ilm. 2:2), mutta hän nuhtelee
Pergamon ja Tyatiran seurakuntia siitä, että ne sallivat keskuudessaan
harhaoppeja ja siveettömyyttä (Ilm. 2:14,15,20). Ota huomioon seuraavat
raamatulliset ohjeet kurinpidon suhteen:
1. Miten on käsiteltävä yksityisiä rikkomuksia. Kun
yksityinen jäsen rikkoo toista jäsentä vastaan (Matt. 18:15 - 17),
Kristus neuvoo loukattua osapuolta lähestymään rikkojaa - harhapoluille
eksynyttä lammasta - ja kehottamaan tätä muuttamaan käytöstään. Jos hän
tässä yrityksessään epäonnistuu, hänen tulisi yrittää uudelleen ja ottaa
tällä kertaa mukaansa yhden tai pari puolueetonta todistajaa. Jos tämäkin
yritys epäonnistuu, asia tulisi tuoda koko seurakunnan ratkaistavaksi.
Jos erehtyvä jäsen torjuu Kristuksen seurakunnan viisauden ja
arvovallan hän irrottaa itsensä sen yhteydestä. Erottaessaan
jäsenyydestään syyllisen henkilön, seurakunta yksinkertaisesti vahvistaa
hänen tilansa. Jos seurakunta on Pyhän Hengen ohjauksessa huolellisesti
seurannut Raamatun ohjetta, seurakunnan ratkaisut tunnustetaan myös
taivaassa. Kristus sanoi: "Kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on
sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös
taivaassa vapautettu" (Matt. 18:18).
2. Miten on käsiteltävä julkisia rikkomuksia. Vaikka
"kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta" (Room.
3:23), räikeät ja kapinamielellä tehdyt rikkomukset, jotka tuottavat
häpeää seurakunnalle, tulee käsitellä välittömästi erottamalla rikkoja
seurakunnasta.
Jäsenyydestä erottaminen poistaa pahan, joka muuten leviäisi
hapatteen tavoin, ja palauttaa seurakunnan puhtauden samalla kun se
vaikuttaa parantavasti rikkojaan. Kuultuaan siveettömyydestä Korintin
seurakunnassa Paavali kehotti seurakuntaa heti kurinpidolliseen toimeen.
"Kun te olette yhdessä koolla Herramme Jeesuksen nimessä ja minun henkeni
ja Herramme Jeesuksen voima ovat läsnä, tuo mies on luovutettava
Saatanalle ja niin annettava hänen ruumiinsa tuhoutua, jotta hänen
henkensä pelastuisi Herran päivänä. - - Puhdistakaa siis talonne
hapantaikinasta, niin että teistä tulee uusi taikina" (1. Kor.5.4,5,7).
Paavali vielä täsmensi neuvojaan: "Jos jotakuta sanotaan veljeksi mutta
hän on siveetön tai ahne, epäjumalanpalvelija, pilkkaaja, juomari tai
riistäjä, älkää olko tekemisissä hänen kanssaan. älkää edes aterioiko
tällaisen kanssa. - - 'Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha'"
(1.Kor. 5:11,13).
3. Miten on käsiteltävä seurakuntaa jakavia henkilöitä.
Jäsen joka aiheuttaa eripuraisuutta (Room. 16:17), "joka elää
kurittomasti" ja kieltäytyy noudattamasta raamatullisia neuvoja on
alistettava seurakuntakuriin. "Antakaa hänelle opetus älkääkä olko hänen
kanssaan tekemisissä. Ehkä hän silloin häpeää. älkää silti pitäkö häntä
vihollisenanne vaan ojentakaa kuin veljeä" (2.Tess. 3:6,14,15). Jos
eripuraisuutta aiheuttava henkilö kieltäytyy kuuntelemasta seurakunnan
"toista kehotusta", häntä tulisi karttaa - "sinähän tiedät, että
tuollainen ihminen on kieroutunut ja tekee syntiä. Hän tuomitsee itse
itsensä" (Tit. 3:10,11).
4. Yhteyden palauttaminen. Seurakunnan jäsenten ei
tulisi hyljeksiä, karttaa tai laiminlyödä jäsenyydestä erotettuja.
Pikemminkin heidän tulisi yrittää palauttaa näiden yhteys Kristukseen
katumuksen ja uudestisyntymisen kautta. Seurakunnasta erotetut henkilöt
voidaan palauttaa seurakunnan yhteyteen kun he ilmaisevat riittävästi
todisteita aidosta katumuksesta (2.Kor. 2:6 - 10).
Jumalan voima, kunnia ja armo paljastuu erityisesti siinä, kun
syntinen palaa takaisin seurakunnan yhteyteen. Jumala haluaa vapauttaa
synnin orjat ja siirtää heidät pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan.
Jumalan seurakunta, koko maailmankaikkeuden teatteri, ilmaisee Kristuksen
sovittavan uhrin voimaa ihmisten elämässä.
Tänään Kristus - seurakuntansa kautta - kutsuu kaikkia
tulemaan hänen perhekuntansa yhteyteen. Hän sanoo: "Minä seison ovella ja
kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen
luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän" (Ilm. 3:20).
Lähdeviitteet
1. Nimitys kirkko ei ole peräisin kreikan sanasta ekklesia, vaan
sanasta kyriake, joka merkitsee 'Herralle kuuluva'. Nimitystä to kyriakon
tai he kyriake käytettiin aluksi ennen kaikkea siitä paikasta. mihin
seurakunta kokoontui. Tämän paikan katsottiin kuuluvan Herralle, ja siksi
sitä nimitettiin sanalla to kyriakon. Ks. Berkhof, Systematic Theology,
s. 557.
13 Jäännös ja sen lähetystehtävä
|
 |
 |
 |
 |
 |