 |
|||
            |  |
Perusopinkohdat -
Jäännös ja sen lähetystehtävä
Perusluonteiset opinkohdat 13
Kaikkien aikojen yleismaailmalliseen seurakuntaan kuuluvat kaikki, jotka
todella uskovat Kristukseen, mutta viimeisinä päivinä, laajalle levinneen
luopumuksen aikana, on kutsuttu esiin jäännös, joka noudattaa Jumalan
käskyjä ja uskoo Jeesukseen. Tämä jäännös ilmoittaa tuomion ajan
koittaneen, julistaa pelastusta Kristuksessa ja kaiuttaa hänen toisen
tulemuksensa lähestymistä. Tämän julistuksen vertauskuvina ovat
Ilmestyskirjan 14. luvun kolme enkeliä; sen kanssa samanaikaisesti on
taivaassa käynnissä tuomiotoimi, ja maan päällä julistus johtaa
parannukseen ja uskonpuhdis-tukseen. Jokaista uskovaa kutsutaan
osallistumaan henkilökohtaisesti tähän maailmanlaajuiseen todistamiseen.
Suuri tulipunainen lohikäärme on valmiina hyökkäykseen. Se on saanut jo
kolmannen osan taivaan enkeleistä lankeamaan (Ilm. 12:-4,-7 - 8). Jos se
nyt onnistuisi nielaisemaan syntymässä olevan lapsen, se olisi voittanut
sodan.
Lohikäärmeen edessä seisovalla naisella on pukunaan aurinko,
kuu jalkojen alla ja pään päällä naisella on seppeleenä kaksitoista
tähteä. Poikalapsen, jonka nainen kohta synnyttäisi, on määrä hallita
"maailman kansoja rautaisella sauvalla".
Lohikäärmeen yritykset tappaa Lapsi epäonnistuvat. Sen sijaan
"lapsi temmattiin Jumalan ja hänen valtaistuimensa luo". Raivoissaan
lohikäärme kääntyi nyt äitiä vastaan, mutta tälle annettiin siivet ja
hänet opastettiin autiomaahan turvapaikkaan, jonka Jumala oli
valmistanut. Siellä Jumala ruokki äitiä vuoden, kaksi vuotta ja
puolivuotta - kolme ja puoli vuotta eli 1260 profeetallista päivää
(Ilm. 12:-1 - 6,13,14).
Raamatullisessa profetiassa puhdas nainen kuvaa Jumalan
uskollista seurakuntaa.1 Portoksi tai avionrikkojaksi kuvattu nainen
edustaa luopunutta Jumalan kansaa (Hes. 16; Jes. 57:8; Jer.- 31:-4,5;
Hoos.1 - 3; Ilm.- 17:-1 - 5).
Lohikäärme, "tuo muinaisaikojen käärme, jota kutsutaan
Paholaiseksi ja Saatanaksi," odotti valmiina surmatakseen Poikalapsen,
kauan odotetun Messiaan, Jeesuksen Kristuksen. Taistellessaan
perivihollistaan Jeesusta vastaan Saatana käytti välikappaleenaan Rooman
maailmanvaltaa. Mikään ei kuitenkaan saanut Jeesusta luopumaan
tehtävästään ihmiskunnan Vapahtajana, ei edes ristin kuolema.
Ristillä Kristus sai Saatanasta voiton. Puhuessaan
ristiinnaulitsemisestaan Jeesus sanoi: "Nyt tämä maailma on tuomiolla,
nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta" (Joh.12:31).
Ilmestyskirjassa kuvataan taivaallista voitonlaulua: "Nyt on pelastus
tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan
valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä
syytti veljiämme päivin ja öin. - - Iloitkaa siis, taivaat ja te
taivaiden asukkaat!" (Ilm. 12:10,12). Saatanan karkoittaminen taivaasta
rajoitti hänen toimintaansa. Enää ei Saatana voisi syyttää Jumalan kansaa
taivaallisten olentojen edessä.
Mutta samalla kun taivaassa iloitaan maailmaa on varoitettava:
"Voi maata ja merta - Saatana on laskeutunut teidän luoksenne! Se on
raivon vallassa, sillä se tietää, että sen aika on lyhyt" (Ilm. 12:12).
Kiukkuaan purkaakseen Saatana alkoi vainota naista -
seurakuntaa (Ilm. 12:13), joka suurista kärsimyksistään huolimatta säilyi
kuitenkin elossa. Maapallon asumattomat alueet - "autiomaa" - tarjosi
turvapaikan Jumalan uskollisille 1260 profeetallisen päivän eli 1260
kirjaimellisen vuoden aikana (Ilm. 12:-14 - 16; katso tämän kirjan lukua
4,jossa selitetään päivä - vuosi - periaatetta). *2
Autiomaakokemuksen lopussa Jumalan kansa tulee esiin samalla
kun ilmaantuu merkkejä Kristuksen lähestyvästä takaisintulosta.
Johanneksen mukaan tällä uskollisella naisella on jälkeläisiä eli lapsia,
"jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja Jeesuksen todistukselle"
(Ilm. 12:-17). Lohikäärmeen viha kohdistuu erityisesti tätä vainotun
seurakunnan jäännöstä kohtaan.
Milloin ja missä tämä vaino tapahtui? Miten se toteutui?
Milloin seurakunnan jäljelle jääneet jälkeläiset alkoivat näyttäytyä?
Mikä on tämän jäännöksen tehtävä? Vastaus näihin kysymyksiin edellyttää
katsausta sekä Raamatun todistukseen että historiaan.
Suuri luopumus
Kristillisen seurakunnan vaino toteutui ensin pakanallisen Rooman
valtakunnan toimesta, sitten seurakunnan omassa keskuudessa esiintyneen
luopumuksen seurauksena. Tämä luopumus ei tullut yllätyksenä -
Johannes, Paavali ja Jeesus olivat ennustaneet siitä.
Viimeisessä suuressa puheessaan Jeesus varoitti opetuslapsiaan
tulevasta eksytyksestä. "Varokaa, ettei kukaan johda teitä harhaan",
Jeesus sanoi. "Sillä vääriä messiaita ja vääriä profeettoja ilmaantuu, ja
he tekevät suuria tunnustekoja ja ihmeitä, niin että he johtavat, jos
mahdollista, valitutkin harhaan" (Matt. 24:-4,24). Suuri ahdinko kohtaisi
Jeesuksen seuraajia, mutta he selviytyisivät siitä (Matt. 24:-21,22).
Huomattavat merkit luonnossa osoittaisivat ahdingon ajan päättyneen ja
julistaisivat Kristuksen takaisintulon lähestymistä (Matt. 24:-29,32,33).
Myös Paavali varoitti: "Minä tiedän, että lähtöni jälkeen
teidän joukkoonne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Teidän
omasta joukostanne nousee miehiä, jotka julistavat totuudenvastaisia
oppeja vetääkseen opetuslapset mukaansa" (Ap.t.- 20:-29,-30). Nämä
"sudet" johtaisivat seurakuntaa luopumukseen.
Paavali sanoi, että tämä luopumus tapahtuisi ennen Kristuksen
takaisintuloa. Koska tuo luopumus ei ollut vielä tapahtunut, se oli varma
merkki siitä, että Kristuksen takaisintulo ei vielä ollut käsillä. "älkää
antako kenenkään millään tavoin johtaa itseänne harhaan," Paavali
kirjoitti. "Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen ja
ilmaantuu itse laittomuus ihmishahmossa, kadotuksen ihminen.. Hän,
Vastustaja, korottaa itsensä kaiken jumalana pidetyn yläpuolelle, asettuu
itse istumaan Jumalan temppeliin (seurakuntaan) ja julistaa olevansa
Jumala" (2.-Tess.- 2:-3,4).
Jo Paavalin aikana tämä luopumus oli rajoitetussa määrin
toiminnassa. "Vääryyden salainen vaikutus on jo olemassa. - -
Vääryyden ihminen tulee Saatanan vaikutuksesta suurella voimalla, tehden
petollisia tunnustekoja ihmeitä" (2.-Tess. 2:7,9). Ennen ensimmäisen
vuosisadan loppua Johannes kirjoitti, että "maailmassa on liikkeellä
monia vääriä profeettoja." Johannes ilmoitti, että "Antikristuksen henki"
oli jo tuolloin maailmassa (1.-Joh. -4:-1,3).
Miten tämä luopumus kehittyi?
"Vääryyden ihmisen" nousu. "Seurakunnan luovuttua 'ensi
ajan rakkaudestaan' (Ilm. 2:4), se hylkäsi opillisen puhtautensa, korkeat
eettiset norminsa ja Pyhän Hengen ylläpitämän näkymättömän yhdyssiteen.
Jumalanpalveluksessa muodollisuus korvasi yksinkertaisuuden. Kansansuosio
ja henkilökohtainen valta määräsivät yhä enemmän johtajien valinnassa.
Johtajat saavuttivat yhä suuremman vallan paikallisseurakunnassa, ja
sitten he yrittivät ulottaa valtaansa myös naapuriseurakuntiin.
"Pyhän Hengen johdolla tapahtuva paikallisseurakunnan hallinto
muuttui vähitellen kirkolliseksi valtarakennelmaksi, jossa johto oli
yhden virkailijan, piispan, käsissä. Piispalle piti jokaisen
seurakunnanjäsenen olla henkilökohtaisesti alamainen, ja vain piispan
kautta hänellä saattoi olla mahdollisuus osallistua pelastuksesta. Tästä
lähtien johtajuus merkitsi vain kirkon hallitsemista palvelemisen
asemesta, eikä 'suurin' ollutkaan enää se, joka piti itseään 'kaikkien
palvelijana'. Näin vähitellen kehittyi käsitys papillisesta hierarkiasta,
joka asettui yksilön ja hänen Herransa väliin." *3
Kun yksilön ja paikallisen seurakunnan merkitys väheni, Rooman
piispa kohosi ylimpään valta - asemaan kristikunnassa. Keisarin
avustuksella tämä ylin piispa eli paavi *4 tunnustettiin koko
yleismaailmallisen kirkon näkyväksi pääksi, jolle oli uskottu ylin valta
yli kaikkien kirkon johtajien kaikkialla maailmassa.
Paaviuden *5 johdolla kristillinen kirkko vajosi yhä
syvemmälle luopumukseen. Kirkon lisääntyvä suosio nopeutti sen rappiota.
Alennetut eettiset normit saivat kääntymättömät tuntemaan olonsa
miellyttäväksi kirkossa. Kansanjoukot, joilla ei ollut paljoakaan tietoa
aidosta kristinuskosta, liittyivät kirkkoon vain nimellisesti ja toivat
mukanaan pakanallisia oppeja, kuvia, palvontamuotoja, juhlia ja
vertauskuvia.
Nämä pakanuuden ja kristinuskon väliset kompromissit johtivat
"vääryyden ihmisen" muotoutumiseen. Kysymyksessä oli jättiläismäinen
väärän uskonnon järjestelmä, jossa totuus ja erhe olivat sekoittuneina
toisiinsa. Toisen Tessalonikalaiskirjeen 2. luvussa esitetty profetia ei
tuomitse yksilöitä, vaan se paljastaa uskonnollisen järjestelmän, joka on
vastuussa suuresta luopumuksesta. Tämän järjestelmän sisäpuolella on
kuitenkin monia uskovia, jotka kuuluvat Jumalan maailmanlaajuiseen
seurakuntaan, koska he elävät kaiken omistamansa valon mukaan.
Kärsivä seurakunta. Samalla kun seurakunnan hengellinen
tila taantui, Rooman seurakunta maallistui ja solmi yhä läheisempiä
suhteita keisarikunnan hallintoon. Kirkko ja valtio liittyivät toisiinsa
epäpyhin sitein.
Klassisessa teoksessaan De civitate Dei (Jumalan
valtakunnasta) Augustinus, yksi vaikutusvoimaisimmista kirkkoisistä,
esitti katolisen ihanteen universaalista kirkosta, joka hallitsisi
universaalia valtiota. Augustinuksen ajattelu loi perustan keskiajan
paavilliselle teologialle.
Vuonna 533 keisari Justinianus julisti kirjeessään Rooman
piispan kaikkien seurakuntien pääksi. Tämä kirje liitettiin
Justinianuksen lakikoodeksiin. *6 Hän tunnusti myös paavin merkityksen
harhaoppisten hävittäjänä. *7
Kun Justinianuksen sotapäällikkö Belisarius vapautti Rooman
538, Rooman piispa pääsi samalla vapaaksi itägoottien hallinnasta. Näiden
areiolaiset näkemykset olivat rajoittaneet katolisen kirkon kehittymistä.
Nyt Rooman piispa saattoi käyttää hyväkseen niitä oikeuksia, joita
Justinianuksen määräys vuodelta 533 oli hänelle suonut; hän saattoi
lisätä 'Pyhän istuimen' arvovaltaa. Näin alkoi 1260 vuoden vainonaika
Raamatun ennustusten mukaisesti (Dan.- 7:-25; Ilm.- 12:6,1;- 13:-5 - 7).
Valtion tukemana kirkko yritti pakottaa määräyksiään ja
opetuksiaan kaikkien kristittyjen noudatettaviksi. Monet luopuivat
uskostaan vainon pelosta, kun taas Raamatun opetuksille uskolliset
joutuivat kärsimään ankaraa vainoa. Kristitystä maailmasta tuli
taistelukenttä. Monia vangittiin ja teloitettiin Jumalan nimessä! Tuon
1260 - vuotisen vainon aikakautena miljoonat uskolliset kärsivät ja monet
joutuivat maksamaan uskollisuutensa Kristukselle hengellään. *8
Jokainen pisara vuodatettua verta tahrasi Jumalan ja Jeesuksen
Kristuksen nimen. Mikään ei ole haitannut enemmän kristinuskon asiaa kuin
tämä armoton vaino. Se rajusti vääristetty kuva Jumalan luonteesta, minkä
nämä kirkon toimet antoivat - ja niihin liittyvä oppi kiirastulesta ja
ikuisesta piinasta - johtivat monet kokonaan hylkäämään kristinuskon.
Kauan ennen uskonpuhdistuksen aikaa katolisen kirkon
sisäpuolelta kuului vastalauseita tuolle vastustajien säälimättömälle
teurastukselle, kirkon röyhkeille väitteille ja siveettömälle
turmelukselle. Kirkon haluttomuus uudistua synnytti kuudennellatoista
vuosisadalla protestanttisen uskonpuhdistuksen. Sen menestys oli ankara
isku Rooman kirkon arvovallalle ja arvostukselle. Vastauskonpuhdistuksen
avulla paavikunta jatkoi taisteluaan uskonpuhdistuksen musertamiseksi,
mutta asteittain kirkko hävisi taistelussa niitä voimia vastaan, jotka
kannattivat yhteiskunnallista ja uskonnollista vapautta.
Lopulta, vuonna 1798, kun oli kulunut 1260 vuotta vuodesta
538, paavikunta sai surmaniskun, kuolinhaavan (Ilm. 13:-3). *9 Napoleonin
murskaavat voitot Italiassa asettivat paavin Ranskan
vallankumoushallituksen armoille, ja tämä hallitus näki paavikunnan
edustaman uskonnon tasavallan sovittamattomana vihollisena. Ranskan
hallitus kehotti Napoleonia ottamaan paavin vangiksi. Hänen käskystään
kenraali Berthier saapui Roomaan ja julisti paavikunnan poliittisen
vallan päättyneeksi. Berthier vangitsi paavin ja kuljetti hänet Ranskaan,
missä hän maanpakolaisena kuoli. *10
Paavikunnan kukistuminen oli huippukohta pitkässä sarjassa
tapahtumia, jotka liittyivät sen jatkuvaan rappeutumiseen. Tuo tapahtuma
merkitsi profeetallisen 1260 - vuoden ajanjakson päättymistä. Monet
protestantit tulkitsivat tämän tapahtuman profetian täyttymykseksi. *11
Uskonpuhdistus
Epäraamatulliset, traditiolle perustuvat opit, toisinajattelevien
vainoaminen, väärinkäytökset ja monien papistoon kuuluvien hengellinen
turmeltuminen olivat pääsyitä, joiden vuoksi ihmiset alkoivat vaatia
kirkossa uudistuksia.
Opilliset kysymykset. Seuraavassa on esimerkkejä niistä
Raamatun vastaisista opeista, jotka antoivat vauhtia protestanttiselle
uskonpuhdistukselle ja jotka yhä erottavat protestantteja ja roomalais -
katolisia toisistaan.
1. Maan päällä olevan seurakunnan pää on Kristuksen
sijainen. Tämän opin mukaan ainoastaan Rooman piispa on Kristuksen
sijainen eli edustaja maan päällä ja kirkon näkyvä pää. Vastakohtana
raamatulliselle näkemykselle seurakunnan johtajuudesta (katso tämän
kirjan lukua 11), tämä oppi perustuu olettamukselle, jonka mukaan Kristus
teki Pietarista seurakunnan näkyvän pään ja että paavi on Pietarin
seuraaja. *12
2. Kirkon ja sen pään erehtymättömyys. Oppi, joka on
voimakkaimmin myötävaikuttanut Rooman kirkon arvovaltaan ja vaikutukseen,
on oppi kirkon erehtymättömyydestä. Kirkko väitti, ettei se ole koskaan
erehtynyt eikä voi erehtyä. Tämä opetus perustui seuraaville perusteille,
joilla ei ole mitään raamatullista tukea: Koska kirkko on jumalallinen,
sen olemukseen kuuluu erehtymättömyys. Koska Jumala lisäksi tarkoitti,
että kaikki hyvää tahtovat ihmiset johdatettaisiin taivaaseen tämän
jumalallisen kirkon kautta, sen täytyy olla erehtymätön opettaessaan
uskoa ja moraalia. *13 Kristus tämän mukaan säilyttää kirkon vapaana
erehdyksistä Pyhän Hengen voimalla.
Loogisena johtopäätöksenä, joka kieltää ihmisen
perusturmeltuneisuuden (katso tämän kirjan lukua 7), on se, että myös
kirkon johtaja on erehtymätön. *14 Tämän mukaisesti katolinen
kirjallisuus esittää, että kirkon johtajalla on jumalallisia
ominaisuuksia. *15
3. Kristuksen ylipapillisen välitystyön syrjäyttäminen.
Rooman kirkon vaikutuksen kasvaessa uskovaisten huomio siirrettiin
pois Kristuksen jatkuvasta ylipapillisesta välitystyöstä taivaassa -
jossa saavuttivat täyttymyksen Vanhan testamentin pyhäkköpalvelukseen
kuuluvat jatkuvat päivittäiset uhrit (ks. lukuja 4 ja 23 tässä kirjassa)
- maalliseen pappeuteen, jonka johtaja oli Roomassa. Sen sijaan että
olisivat turvautuneet Kristukseen syntien anteeksi antamiseksi ja ikuisen
pelastuksen vastaanottamiseksi (ks. tämän kirjan lukuja 9 ja 10), uskovat
kiinnittivät uskonsa paaveihin, pappeihin ja prelaatteihin. Vastoin Uuden
testamentin opetusta kaikkien uskovien yleisestä pappeudesta, papin
antaman synninpäästön uskottiin olevan välttämätön pelastukseen.
Toimittaessaan pappispalvelusta taivaassa Kristus soveltaa
ainutkertaisen sovittavan uhrinsa ansioita katuviin uskoviin. Tämä
Kristuksen palvelus itse asiassa kiellettiin kun kirkko asetti Herran
ehtoollisen tilalle messu - uhrin. Jeesus asetti ehtoollisen kuolemansa
muistoksi ja esikuvaksi hänen tulevasta valtakunnastaan (katso lukua 15).
Katolinen kirkko sitä vastoin väittää katolisen papin uhraavan messu -
uhrissa Kristuksen ruumiin Jumalalle aina uudestaan jokaisessa
ehtoollisenvietossa. Koska Kristuksen uhri Golgatalla näin toistettiin,
messun katsottiin tuovan erityistä armoa uskoville ja vainajille. *16
Raamatun opetuksesta tietämättömänä ja vain maallisen papin
toimittaman messun tuntevana monet menettivät sen siunauksen, minkä
olisivat voineet saada suorasta yhteydestä Välittäjäämme Jeesukseen
Kristukseen. Näin tehtiin tyhjäksi tämä lupaus ja kutsu: "Astukaamme sen
tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja
laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme" (Hepr.-4:-16).
4.Hyvien tekojen ansioita tuottava luonne. Vallitseva
käsitys, jonka mukaan ihminen voi hyviä töitä tekemällä saada
pelastukseen välttämättömiä ansioita, oli ristiriidassa Uuden testamentin
opetuksen kanssa (ks. tämän kirjan lukuja 9 ja 10). Katolinen kirkko
opetti, että ne hyvät teot, jotka olivat seurausta syntisen sydämeen
vuodatetusta armosta, tuottivat ansioita ja antoivat siis asianomaiselle
henkilölle oikeuden pelastukseen. Itse asiassa ihmisen oli mahdollista
suorittaa hyviä tekoja enemmän kuin oli välttämätöntä pelastukseen -
näin oli laita pyhimysten suhteen - ja siten hankkia ylimääräisiä
ansioita. Näitä ylimääräisiä ansioita voitiin käyttää toisten hyväksi.
Koska kirkko opetti, että syntiset vanhurskautettiin sen vanhurskauden
perusteella, mikä oli vuodatettu heidän sydämeensä, hyvillä teoilla oli
tärkeä osuus ihmisen vanhurskauttamisessa.
Ansioita tuottavilla teoilla oli tärkeä osa myös
kiirastuliopissa. Sen mukaan niiden, jotka eivät ole täydellisesti
puhtaita, on puhdistuttava eli kärsittävä määräaikainen rangaistus
synneistään kiirastulessa ennen kuin voivat astua taivaan iloon.
Rukouksillaan ja hyvillä teoillaan elossa olevat uskovat voivat lyhentää
kiirastulessa olevien kärsimysten kestoaikaa ja niiden ankaruutta.
5. Oppi katumusharjoituksista ja aneista. Parannuksen
sakramentissa kristitty voi saada anteeksi kasteen jälkeen tehdyt synnit.
Tämä syntien anteeksianto tapahtuu papin antaessa synninpäästön, mutta
sitä ennen kristityn on tutkittava omaatuntoaan, kaduttava syntejään ja
päätettävä olla enää rikkomatta Jumalaa vastaan. Sitten hänen on
tunnustettava syntinsä papille ja suoritettava ripissä määrätty
katumusharjoitus - jokin papin määräämä tehtävä.
Katumusharjoitus ei kuitenkaan täysin vapauta rikkojaa. Hänen
on edelleenkin kärsittävä synnistään ajallinen rangaistus joko tässä
elämässä tai kiirastulessa. Tästä rangaistuksesta vapauttamiseksi kirkko
järjesti aneen, joka tarjosi vapautuksen siitä ajallisesta
rangaistuksesta, mikä oli synninpäästön jälkeen vielä kärsittävä. Aneet
voivat auttaa sekä eläviä että kiirastulessa olevia, ja niitä annettiin
sillä ehdolla, että asianomainen katui syntiään ja suoritti jonkin
määrätyn hyvän työn, useinkin maksamalla kirkolle tietyn rahasumman.
Kirkon opetuksen mukaan marttyyrien, pyhien, apostolien ja
etenkin Jeesuksen Kristuksen ja Marian ylimääräiset ansiot tekivät aneet
mahdollisiksi. Heidän ansionsa olivat talletettuina kirkon aarteistossa,
josta niitä voitiin siirtää niiden uskovien tilille, joilta puuttui
ansioita. Paavi Pietarin väitettynä seuraajana hallitsi tämän aarteiston
avaimia ja saattoi vapauttaa ihmisiä ajallisista rangaistuksista tästä
aarteistosta otetuilla ansioilla. *17
6. Kirkon arvovalta. Vuosisatojen aikana vallitseva
kirkko omaksui monia pakanallisia uskomuksia, pyhäpäiviä ja symboleja.
Kun näitä vastaan nousi ääniä, Rooman kirkko julisti olevansa ainoa,
jolla on oikeus selittää Raamattua. Näin kirkosta tuli Raamatun sijaan
lopullinen arvovalta (ks. tämän kirjan lukua 1). Kirkko väitti, että oli
olemassa kaksi jumalallisen totuuden lähdettä: (1) Pyhä Raamattu ja (2)
katolinen traditio, jonka muodostivat kirkkoisien kirjoitukset,
kirkolliskokousten päätökset, hyväksytyt uskontunnustukset ja kirkon
seremoniat. Kun kirkon opit saivat tukea traditiosta mutta ei Raamatusta,
traditio asetettiin etusijalle. Tavallisilla uskovaisilla ei ollut
oikeutta tulkita oppeja, joita Jumala oli ilmoittanut Raamatussa. Tämä
valta oli ainoastaan katolisella kirkolla. *18
Uuden päivän sarastus. John Wycliffe vaati
neljännellätoista vuosisadalla kirkossa uskonpuhdistusta - ei vain
Englannissa vaan koko kristikunnassa. Tuohon aikaan Raamattu oli hyvin
harvinainen kirja. Wycliffe oli ensimmäinen, joka käänsi koko Raamatun
englannin kielelle. Hän opetti, että pelastus saadaan ainoastaan
uskomalla Kristukseen ja että vain Raamattu on erehtymätön. Nämä
opetukset laskivat perustan protestanttiselle uskonpuhdistukselle.
Uskonpuhdistuksen aamutähtenä hän koetti vapauttaa Kristuksen seurakunnan
pakanuuden siteistä ja tietämättömyyden kahleista. Hän aloitti liikkeen,
jonka tehtävänä oli vapauttaa yksilöllinen ajattelu ja kokonaiset kansat
uskonnollisten erheiden pauloista. Wycliffen kirjoitukset tekivät
voimakkaan vaikutuksen Husiin, Hieronymukseen, Lutheriin ja moniin
muihin.
Martti Luther oli uskonpuhdistuksen voimakkain
persoonallisuus. Enemmän kuin kukaan toinen hän johti ihmisiä takaisin
Raamattuun ja suureen evankeliseen totuuteen uskonvanhurskaudesta samalla
kun hän vastusti jyrkästi tekoihin perustuvaa pelastusoppia.
Julistaessaan, että uskovien ei tule hyväksyä mitään muuta
arvovaltaa kuin Raamatun, Luther käänsi katseet ihmisten teoista,
papeista ja katumusharjoituksista Kristukseen, ainoaan Välittäjään ja
Vapahtajaan. Hän opetti, että oli mahdotonta ihmisteoilla vähentää synnin
syyllisyyttä tai välttää sen rangaistusta. Vain katumus ja usko
Kristukseen voi pelastaa syntisen. Koska Jumalan armo on vapaasti annettu
lahja, sitä ei voida ostaa. Ihmisen toivo ei siis perustu aneisiin vaan
ristiinnaulitun Lunastajan vuodatettuun vereen.
Niin kuin arkeologinen tutkimusryhmä löytää vuosisatojen
aikana maahan hautautuneita aarteita, samoin uskonpuhdistus kaivoi
päivänvaloon kauan sitten unohdettuja totuuksia. Uskonvanhurskaus, tuo
evankeliumin suuri totuus, löydettiin uudelleen. Samoin opittiin
uudelleen ymmärtämään ja arvostamaan Jeesuksen Kristuksen kertakaikkista
sovitusuhria ja hänen täydellistä pappeuttaan ja välitystyötään. Samalla
hylättiin monia epäraamatullisia opetuksia kuten pyhien ja
pyhäinjäännösten kunnioittaminen, messu - uhri, Marian palvonta,
kiirastuli, katumusharjoitukset, pappien naimattomuus, rukousnauha,
inkvisitio, leivän ja viinin muuttuminen ehtoollisella Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi ja traditioon luottaminen.
Protestanttiset uskonpuhdistajat olivat lähes yksimielisiä
tulkinnassa, jonka mukaan paavillinen järjestelmä oli Raamatun mainitsema
'vääryyden ihminen', 'laittomuuden salaisuus', 'vääryyden salainen
vaikutus' ja Danielin kirjassa mainittu 'pieni sarvi', joka vainoaisi
Jumalan uskollista kansaa 1260 vuoden ajan (Ilm.- 12:-6,14; 13:-5) ennen
Kristuksen toista tulemusta. *19
Oppi, jonka mukaan Raamattu ja ainoastaan Raamattu on uskon ja
elämän ohjeena, muodostui protestanttisuuden peruskäsitykseksi.
Uskonpuhdistajat pitivät kaikkia inhimillisä traditioita alistetussa
asemassa Raamatun lopullisen ja korkeimman arvovallan edessä. Uskon
asioissa eivät paavit, kirkolliskokoukset, kirkkoisät, hallitsijat tai
oppineet saaneet hallita omaatuntoa. Kristitty maailma alkoi kuin herätä
unestaan ja lopulta monissa maissa julistettiin voimaan uskonnonvapaus.
Pysähtynyt uskonpuhdistus
Kristillisen seurakunnan uskonpuhdistuksen ei olisi pitänyt päättyä
kuudennellatoista vuosisadalla. Uskonpuhdistajat olivat saaneet paljon
aikaan, mutta he eivät olleet löytäneet kaikkea sitä totuutta, mikä oli
kadotettu luopumuksen aikana. He olivat opastaneet kristikunnan ulos
synkimmästä pimeydestä, mutta se seisoi yhä varjossa. Vaikka he olivat
murtaneet keskiajan kirkon rautaiset kahleet, antaneet maailmalle
Raamatun ja palauttanet ennalleen evankeliumin perustotuuden, monia muita
tärkeitä totuuksia oli jäänyt heiltä vielä löytämättä. Raamatun opetus
uskovalle toimitettavasta upotuskasteesta, kuolemattomuudesta, joka
lahjoitetaan vanhurskasten ylösnousemuksessa, sapatista viikon
seitsemäntenä päivänä ja muita totuuksia (katso tämän kirjan lukuja 7,
14, 19 ja 25) oli yhä jäänyt hämärän peittoon.
Mutta sen sijaan, että uskonpuhdistajien seuraajat olisivat
jatkaneet uskonpuhdistusta, he pysähtyivät vartioimaan sen saavutuksia.
He keskittivät huomionsa Raamatun sijasta uskonpuhdistajien sanoihin ja
käsityksiin. Muutamat löysivät uusia totuuksia, mutta enemmistö
kieltäytyi uskomasta enempää kuin varhaiset uskonpuhdistajat olivat
uskoneet. Seurauksena tästä oli protestanttisen uskon rappeutuminen
jähmeäksi muodollisuudeksi ja puhdasoppisuudeksi. Erheitä, jotka olisi
pitänyt hylätä, vaalittiin kuin arvokkaita perintökalleuksia. Vähitellen
uskonpuhdistuksen liekki sammui, ja protestanttisista kirkoista itsestään
tuli kylmiä ja muodollisia, jotka tarvitsivat uskonpuhdistusta.
Uskonpuhdistuksen ajan jälkeinen kausi oli täynnä vilkasta
teologista toimintaa, mutta hengellinen edistyminen oli vähäistä.
Frederic W. Farrar kirjoitti, että tuona aikana "vapaus vaihdettiin
orjuuteen, yleispätevät periaatteet köyhiin alkeisvoimiin, totuus
dogmaattisuuteen, riippumattomuus traditioon, uskonto järjestelmään.
Raamatun elävän kunnioituksen tilalle tuli kuollut inspiraatioteoria.
Lempeä oikeaoppisuus antoi tilaa rautaiselle yhdenmukaisuudelle ja elävä
ajattelu poleemiselle väittelytaidolle." *20 Ja vaikka "uskonpuhdistus
oli murtanut vanhan skolastiikan lyijyvaltikan," protestanttiset kirkot
nostivat esiin "uudenlaisen skolastiikan, jonka sauva oli rautaa." *21
Robert M. Grant nimitti tätä uutta skolastisuutta "yhtä jäykäksi kuin
mikä tahansa keskiaikainen teologinen rakennelma." *22 Protestantit
"käytännöllisesti katsoen sitoivat itsensä silloisten tunnustuskirjojensa
raameihin." *23
Opilliset kiistat puhkesivat. "Ei ole toista aikakautta,
jolloin ihmiset olisivat olleet kiinnostuneempia paljastamaan toistensa
erheitä tai nimittämään toisiaan niin monilla häpäisevillä nimillä." *24
Näin evankeliumin hyvät uutiset muuttuivat sanasodaksi. "Raamattu ei enää
puhunut sydämelle vaan kriittiselle älylle." *25 "Opit olivat oikeita,
mutta hengellisyys oli hävinnyt. Teologia kukoisti, mutta rakkaus oli
sammunut." *26
Jäännös
Huolimatta luopumuksesta ja 1260 vuotta kestäneestä ahdingon ajasta,
jotkut uskovaiset olivat yhä vaalineet apostolisen seurakunnan puhtautta.
Kun 1260 vainon vuotta oli päättynyt 1798, lohikäärme oli epäonnistunut
yrityksissään hävittää täysin Jumalan uskollisen kansan. Näitä jäljelle
jääneitä vastaan Saatana jatkoi tuhoisia hyökkäyksiään. Johannes
kirjoittaa: "Lohikäärmeen raivo yltyi, ja se lähti sotimaan naisen muita
lapsia vastaan, niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan käskyille ja
Jeesuksen todistukselle" (Ilm. 12:-17).
Mitä tarkoitetaan jäännöksellä? Johannes käyttää vaimon
'muista' lapsista eli jälkeläisistä sanaa, joka tarkoittaa
'jäljellejääneitä', 'jäännöstä'. (Uudessa suomalaisessa kirkkoraamatussa
sama sana on Ilm. 3:-2:ssa suomennettu 'sitä, mikä vielä on jäljellä',
edellisessä kirkkoraamatun suomennoksessa 'jäljellejääneitä'.
Gyllenbergin Uuden testamentin kreikkalais - suomalainen sanakirja
selittää kreik. loipos - sanan monikon merkitystä: 'muut', 'jäljellä
olevat', 'se, mikä on jäljellä', jäännös'. - Suom. huom.) Raamattu
kuvaa jäännöstä Jumalan kansan pienenä ryhmänä, joka onnettomuuksien,
sotien ja luopumuksen keskellä pysyy uskollisena Jumalalle. Tämä
uskollinen jäännös oli kuin juurivesa, josta Jumala kasvattaisi maan
päällä näkyvää seurakuntaansa (Jes.- 10:-20 - 22;- 37:-31,32).
Jumala antoi jäännöksen tehtäväksi julistaa hänen kunniaansa
ja johtaa hänen hajallaan olevaa kansaansa Jerusalemiin, Siionin vuorelle
(Jes.- 37:31,32; 66:-20 vrt. Ilm.- 14:-1). Näin kootuista Raamattu sanoo:
"He seuraavat Karitsaa, minne hän meneekin" (Ilm.- 14:-4).
Ilmestyskirjan 12. luvun viimeinen jae sisältää kuvauksen
Jumalan uskollisten pitkän saaton viimeisistä jäljellä olevista - hänen
todistajistaan viimeisinä päivinä ennen Kristuksen toista tulemusta.
Mitkä ovat jäännöksen tuntomerkkejä?
Jäännöksen tuntomerkit. Lopun aikana elävästä
jäännöksestä ei voi helposti erehtyä. Johannes kuvailee tätä ryhmää
selvin tuntomerkein. Nämä jäljelle jääneet ilmaantuvat 1260 - vuotisen
vainonajan jälkeen, ja he ovat "niitä, jotka ovat uskollisia Jumalan
käskyille ja Jeesuksen todistukselle" (Ilm. -12:-17).
Heidän velvollisuutensa on julistaa juuri ennen Kristuksen
takaisintuloa Jumalan viimeistä varoitusta koko maailmalle,
Ilmestyskirjan 14. luvussa esitettyjä kolmen enkelin sanomia (Ilm.- 14:-6
- 12). Näissä sanomissa itsessäänkin on kuvaus jäännökseen kuuluvista -
he ovat niitä, "jotka noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen"
(Ilm. -14:-12). Tarkastelkaamme lähemmin kutakin näistä
ominaispiirteistä.
1. Usko Jeesukseen - Jeesuksen usko. Jumalan
jäännöskansaan kuuluvat 'uskovat Jeesukseen', heillä on 'Jeesuksen usko',
samankaltainen usko kuin Jeesuksellakin oli (vanha kirkkoraamattu
suomentaa: 'Jeesuksen usko' - alkuteksti voidaan ymmärtää kummallakin
tavalla, suom.huom.). Heistä heijastuu Jeesuksen järkkymätön luottamus
Jumalaan ja Raamatun arvovaltaan. He uskovat, että Jeesus Kristus on
profetioiden lupaama Messias, Jumalan Poika, joka tuli maailman
Vapahtajaksi. Heidän uskonsa sisältää kaikki Raamatun totuudet -
totuudet, joihin Jeesuskin uskoi ja joita hän opetti.
Jumalan jäännöskansa julistaa siis pelastuksen ikuista
evankeliumia uskosta Kristukseen. Jäännökseen kuuluvat varoittavat
maailmaa siitä, että Jumalan tuomion aika on tullut, ja he valmistavat
muitakin kohtaamaan heidän pian palaavaa Herraansa. He osallistuvat
maailmanlaajuiseen missioon, jonka tarkoituksena on saattaa päätökseen
todistus Jumalasta koko ihmiskunnalle (Ilm. 14:-6,7; 10:-11; Matt.-
24:-14).
2. Jumalan käskyt. Aito usko Jeesukseen velvoittaa
jäännöstä seuraamaan hänen esimerkkiään: "Sen, joka sanoo pysyvänsä
hänessä, tulee myös elää samalla tavoin kuin hän eli" (1.-Joh.- 2:-6).
Koska Jeesus noudatti Isänsä käskyjä, hekin noudattavat Jumalan käskyjä
(Joh.- 15:-10).
Koska he kuuluvat jäännökseen, heidän tekojensa on oltava
sopusoinnussa heidän tunnustuksensa kanssa - muuten se on arvoton.
Jeesus sanoi: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse
taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni
tahdon" (Matt. -7:-21). Kristuksen antamalla voimalla he noudattavat
Jumalan vaatimuksia, myös jokaista kymmenestä käskystä, Jumalan
muuttumatonta moraalilakia (2.-Moos.- 20:1 - 17; Matt. -5:-17 - 19;
19:-17; Fil. 4:13).
3. Jeesuksen todistus. Ilmestyskirjasta voimme
päätellä, että Jeesuksen todistus on Jeesuksen todistajissa oleva
"profetoimisen Henki" (Ilm.-19: -10). Jäännöstä opastaa Jeesuksen
todistus, joka on annettu profetian lahjan välityksellä.
Hengen lahjan oli määrä vaikuttaa jatkuvasti kautta
kristillisen seurakunnan historian aina siihen asti, että "pääsemme
yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme
aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden" (Ef.- 4:-13). Se
on siis yksi jäännöksen tärkeimmistä tuntomerkeistä.
Tällainen profeetallinen ohjaus tekee jäännöksestä profetian
kansan, joka julistaa profeetallista sanomaa. Jäännökseen kuuluvat
ymmärtävät profetiaa ja opettavat sitä. 'Profetoimisen Henki' auttaa
jäännöstä suorittamaan tehtävänsä: maailman valmistamisen Kristuksen
takaisintulolle (katso tämän kirjan lukua 17).
Jäännöksen nousu esiin viimeisinä päivinä. Raamattu
osoittaa, että jäännös ilmaantuu maailman näyttämölle suuren vainonajan
jälkeen (Ilm.- 12:-14 - 17). Ranskan suuren vallankumouksen maailmaa
mullistavat tapahtumat, jotka johtivat paavin vankeuteen 1260 -
vuotisjakson lopussa (1798), sekä kolmen suuren kosmisen merkin täyttymys
- maan, auringon, kuun ja tähtien todistaessa Kristuksen paluun
lähetymisestä (katso tämän kirjan lukua 24) - johtivat suureen
herätykseen profetioiden tutkimisessa. Heräsi laajalle levinnyt
Kristuksen pikaisen tulon odotus. Kautta maailman monet kristityt
ymmärsivät, että "lopun aika" oli alkanut (Dan. -12:-4). *27
Raamatun profetioiden täyttyminen 1700 - luvun jälkipuoliskolla ja
1800 - luvun alkupuoliskolla nosti esiin voimakkaan tunnustustenvälisen
liikkeen, joka keskittyi toivoon Kristuksen toisesta tulemuksesta.
Kaikissa kirkkokunnissa oli uskovia, jotka odottivat Kristuksen tulevan
aivan kohta ja jotka rukoilivat ja työskentelivät tuon aikakausien
huipputapahtuman toteutumista ajatellen.
Adventtitoivo synnytti liikkeen kannattajissa syvän yhteyden
hengen, ja monet liittyivät yhteen varoittaakseen maailmaa Kristuksen
pikaisesta takaisintulosta. Tuo adventtiliike oli todella raamatullinen
tunnustustenvälinen liike, joka keskittyi Jumalan sanaan ja
adventtitoivoon.
Mitä enemmän tämän liikkeen jäsenet tutkivat Raamattua, sitä
vakuuttuneemmiksi he tulivat siitä, että Jumala oli kutsunut esiin
jäännöksen jatkamaan kristillisen seurakunnan pysähtynyttä
uskonpuhdistusta. He olivat itse kokeneet aidon uskonpuhdistuksen hengen
puuttumista seurakunnistaan. Samoin he olivat todenneet, että
seurakunnista puuttui kiinnostusta tutkia Kristuksen toista tulemusta ja
valmistautua sitä varten. Tutkiessaan Raamattua he olivat havainneet,
että ne koetukset ja pettymykset, joiden läpi he olivat joutuneet
kulkemaan, olivat muodostaneet syvästi hengellisen ja puhdistavan
kokemuksen, joka oli lähentänyt heitä toisiinsa Jumalan jäännöksenä.
Jumala oli antanut heille tehtäväksi jatkaa uskonpuhdistusta, joka oli
tuonut kristikuntaan niin paljon iloa ja voimaa. Kiitollisina ja nöyrinä
he ottivat vastaan tehtävän, joka heille oli uskottu. He ymmärsivät, että
Jumala ei ollut antanut heille tuota tehtävää siksi, että heissä olisi
ollut mitään erinomaista, He tajusivat, että he saattoivat onnistua
tehtävässään ainoastaan Kristuksen armon ja voiman avulla.
Jäännöksen lähetystehtävä
Ilmestyskirjan profetiat antavat selvän kuvan jäännöksen
lähetystehtävästä. Ne kolmen enkelin sanomat, jotka esitetään Ilm. -14:-6
- 12, osoittavat jäännöksen julistavan sanomaa, joka merkitsee
evankeliumin totuuksien täydellistä ja lopullista ennalleen saattamista.
*28 Näissä kolmessa sanomassa on Jumalan vastaukset siihen valtavaan
saatanalliseen petokseen, joka vyöryy yli koko maailman juuri ennen
Kristuksen takaisintuloa (Ilm. -13:-3,8,14 - 16). Heti kun Jumalan
viimeinen vetoomus maailmalle on annettu, Kristus saapuu korjaamaan sadon
(Ilm. 14:-14 - 20).
Ensimmäisen enkelin sanoma. Ensimmäinen enkeli kuvaa Jumalan kansan jäännöstä julistamassa
ikuista evankeliumia maailmalle. Tämä evankeliumi on sama hyvä uutinen
Jumalan äärettömästä rakkaudesta jota muinaiset profeetat ja apostolit
julistivat (Hepr. -4:-2). Jäännös ei esitä erilaista evankeliumia.
Tuomioon viitaten sen jäsenet vakuuttavat, että edelleenkin on voimassa
ikuinen evankeliumi, jonka mukaan syntinen voi uskon perusteella tulla
vanhurskautetuksi, saada lahjaksi Kristuksen vanhurskauden.
Tämä sanoma kutsuu maailmaa katumukseen ja parannukseen. Se
kutsuu kaikkia "pelkäämään" eli kunnioittamaan Jumalaa ja antamaan
hänelle kunnian. Meidät on luotu tätä tarkoitusta varten, ja me voimme
antaa Jumalalle kunnian sanoillamme ja teoillamme:"Siinä minun Isäni
kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää" (Joh.- 15:-8).
Johannes ennustaa, että tämä liike, joka valmistaa maailmaa
Kristuksen takaisintulolle, antaa uutta raamatullista korostusta Jumalan
kunnioittamiselle. Entistä voimakkaammin se nostaa esiin Uuden
testamentin vetoomuksen, jonka mukaan olemme pyhässä vastuussa elämämme
taloudenhoidosta: "Teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli". Meillä ei
ole yksinoikeutta fyysisiin, moraalisiin ja hengellisiin kykyihimme.
Kristus osti ne omalla verellään Golgatalla. "Jumala on ostanut teidät
täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumiillanne Jumalalle kunniaa!"
(1.-Kor. -6:-19,20). "Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa,
tehkää kaikki Jumalan kunniaksi" (1.-Kor. -10:-31).
Se tosiasia, että "hänen tuomionsa aika on tullut", lisää
ajankohtaisuutta ja kiireellisyyttä parannusvaatimukselle (katso lukua 23
tässä kirjassa). Ilmestyskirjan jakeessa 14:7 esiintyvä sana tuomio on
käännös kreikan sanasta krisis ja viittaa oikeudenkäyntiin, ei pelkästään
tuomion julistamiseen (krima). Se viittaa koko oikeuskäsittelyyn, johon
sisältyy haastaminen oikeuden eteen, syytteen esittäminen,
todistusaineiston tutkiminen, vapauttavan tai langettavan päätöksen
julistaminen sekä tuomion täytäntöönpano - ikuinen elämä tai ikuinen
kuolema (ks. Matt.- 16:27; Room.- 6:-23; Ilm. 22:-12). Sanoma tuomion
ajasta julistaa myös Jumalan tuomion kaikelle luopumukselle (Dan. -7:-9 -
11,26; llm.-17,18).
Tämä tuomionhetken sanoma viittaa erityisesti aikaan, jolloin
Kristus ryhtyy tuomiotoimeensa, joka on viimeinen vaihe hänen
ylipapillisesta työstään taivaallisessa pyhäkössä (ks. tämän kirjan lukua
23).
Tämä sanoma kutsuu kaikkia myös palvomaan Luojaa. Kutsu
kumartaa Jumalaa on nähtävä vastakohtana kutsulle kumartaa petoa ja sen
kuvaa (Ilm.- 13:-3,8,15). Pian jokaisen on valittava oikean ja väärän
palvonnan välillä: palvommeko Jumalaa hänen ehdoillaan (uskonvanhurskaus)
vaiko omilla ehdoillamme (tekojen vanhurskaus). Käskyllään "kumartakaa
häntä, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja vesien lähteet" (Ilm.
-14:-7; vrt. 2.Moos.- 20:11) tämä sanoma kiinnittää huomiota
sapattikäskyyn. Se johtaa ihmisiä Luojan oikeaan palvontaan, johon kuuluu
luomistyön muistomerkin kunnioittaminen - viikon seitsemäntenä päivänä
vietettävän Herran sapatin, jonka hän asetti luomisessa ja vahvisti
kymmenessä käskyssä (ks. lukua 19 tässä kirjassa).
Ensimmäisen enkelin sanoma kutsuu siis oikean
jumalanpalveluksen ennallistamiseen esittämällä maailmalle Kristusta
Luojana ja Raamatun sapatin Herrana. Tämä on Jumalan luomistyön merkki,
jonka suurin osa hänen luoduistaan on laiminlyönyt.
Jumala järjesti kaitselmuksessaan niin, että tämän Luoja -
Jumalaan huomiota kiinnittävän sanoman julistaminen alkoi siinä historian
vaiheessa, jolloin kehitysopillinen filosofia sai evoluutioteorian
muodossa osakseen erityistä huomiota Charles Darwinin julkaistessa
teoksensa Lajien synty (1859). Ensimmäisen enkelin sanoman julistaminen
muodostaa voimakkaimman esteen evoluutioteorian menestymiselle.
Lopuksi tämä kutsu sisältää kunnian palauttamisen Jumalan
pyhälle laille, jota "itse laittomuus ihmishahmossa" (2.Tess. 2:3) on
polkenut jalkojensa alle. Vasta sitten, kun oikea jumalanpalvelus on
palautettu ennalleen ja uskovaiset elävät Jumalan valtakunnan
periaatteiden mukaisesti, Jumala saa kunnian.
Toisen enkelin sanoma. Babylonin kaupunki oli varhaisista ajoista alkaen ollut vertauskuva
Jumalan uhmaamisesta. Sen torni oli luopumuksen merkki ja kapinan keskus
(1.-Moos.- 11:-1 - 9). Lucifer (Saatana) oli sen näkymätön kuningas
(Jes.- 14:-4,12 - 14), ja näyttää siltä, että hän halusi tehdä
Babylonista välikappaleen ihmiskunnan hallintaa koskevien suunnitelmiensa
toteuttamiseksi. Läpi koko Raamatun taistelu Jumalan kaupungin,
Jerusalemin, ja Saatanan kaupungin, Babylonin, välillä kuvaa hyvän ja
pahan välistä taistelua.
Varhaiskristillisinä vuosisatoina, jolloin roomalaiset
ahdistivat sekä juutalaisia että kristittyjä, juutalaisessa ja
kristillisessä kirjallisuudessa Rooman kaupungista käytettiin peitenimeä
Babylon. *29 Monet uskovat, että Pietari tarkoitti Babylonilla Roomaa
(1.Piet.- 5:-13). Koska Rooman kirkko oli syyllistynyt luopumukseen ja
vainoihin, useimmat protestantit uskonpuhdistuksen aikakautena ja sen
jälkeenkin viittasivat siihen hengellisenä Babylonina (Ilm. 17), Jumalan
kansan vihollisena. *30
Ilmestyskirjassa Babylonia kuvataan paheellisena naisena,
porttojen äitinä (Ilm. 17:-5). Se on vertauskuva kaikista
luopiouskonnollisuutta edustavista järjestöistä ja niiden johtajista,
vaikkakin se viittaa erityisesti siihen suureen uskonnolliseen
liittoutumaan, joka muodostuu pedon ja pedon kuvan välille ja joka
aiheuttaa Ilm.- 13:-15 - 17:ssä kuvatun lopullisen kriisin.
Toisen enkelin sanoma paljastaa babylonialaisen luopumuksen
yleismaailmallisen luonteen ja sen pakottavan vallan: se on saanut
"kaikki kansat juomaan vihan viiniä". Babylonin viini kuvaa sen
harhaoppeja. Babylon painostaa valtiovaltaa antamaan sen väärille
uskonnollisille opetuksille ja määräyksille yleismaailmallisen tuen.
Haureus kuvaa tässä yhteydessä Babylonin ja maailman kansojen
eli luopiokirkon ja valtiovallan välistä epäpyhää liittoa. Seurakunnan
tulee olla avioliitossa Herransa kanssa; etsiessään tukea valtiolta se
hylkää aviomiehensä ja syyllistyy hengelliseen huoruuteen (vrt. Hes.
-16:-15; Jaak. 4:4).
Tämä laiton suhde johtaa murhenäytelmään. Johannes näkee maan
asukkaat juovuksissa vääristä opeista, ja Babylon itse "oli juopunut
pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä" (Ilm.- 17:-2,6).
Jeesuksen todistajat olivat kieltäytyneet hyväksymästä hänen
epäraamatullisia oppejaan ja alistumasta hänen arvovaltaansa.
Babylon kukistuu, koska se torjuu ensimmäisen enkelin sanoman
- uskonvanhurskauden evankeliumin. Kuten ensimmäisten vuosisatojen
aikana Rooman kirkko luopui evankeliumin puhtaudesta, samoin monet
nykypäivän protestantit ovat luopuneet uskonpuhdistuksen uudelleen
löytämistä suurista raamatullisista totuuksista. Tämä profetia Babylonin
kukistumisesta täyttyy erityisesti protestanttisuuden piirissä
tapahtuneessa luopumisessa siitä uskonvanhurskauden ikuisen evankeliumin
puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta, joka kerran niin voimakkaasti
innoitti uskonpuhdistusta.
Toisen enkelin sanomalla on lisääntyvää merkitystä lopun
lähestyessä. Se saavuttaa täydellisen täyttymyksensä niiden erilaisten
uskonnollisten järjestöjen liittoutumisessa, jotka ovat hyljänneet
ensimmäisen enkelin sanoman. Sanoma Babylonin kukistumisesta toistetaan
Ilm. -18:-2 - 4, jossa julistetaan Babylonin täydellinen tuho ja
kutsutaan niitä Jumalan kansan jäseniä, jotka vielä ovat Babylonin
muodostavissa erilaisissa uskonnollisissa yhteisöissä, lähtemään niistä
pois. "Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani,
ettette joutuisi ottamaan osaa hänen synteihinsä ettekä jäisi alttiiksi
niille vitsauksille, joilla häntä lyödään" (Ilm. 18:4). *31
Kolmannen enkelin sanoma Ensimmäisen enkelin sanoma julistaa ikuista evankeliumia ja kutsuu
ihmisiä palvomaan oikein Jumalaa Luojana, koska tuomion aika on tullut.
Toinen enkeli varoittaa kaikista sellaisista jumalanpalvelusmuodoista,
jotka ovat vain ihmisten keksintöä. Lopuksi kolmas enkeli julistaa
Jumalan mitä vakavimman varoituksen pedon ja sen kuvan kumartamista
vastaan; siihen syyllistyvät lopulta kaikki ne, jotka torjuvat
uskonvanhurskauden evankeliumin.
Peto, jota kuvataan Ilmestyskirjan 13. luvun alussa (j.1 -
10), on se kirkon ja valtion liitto, joka hallitsi kristikuntaa useiden
vuosisatojen ajan ja jota Paavali nimitti "laittomuudeksi ihmishahmossa"
(2.-Tess. -2:-2 - 4) ja Daniel "pieneksi sarveksi" (Dan.- 7:-8,20 - 25;
-8:-9 - 12). Pedon kuva edustaa sellaista luopiouskonnon muotoa, joka
kehittyy kun kirkot, jotka ovat menettäneet aidon uskonpuhdistuksen
hengen, liittoutuvat valtiovallan kanssa pakottaakseen muita noudattamaan
niiden opetuksia. Yhdistäessään kirkon ja valtion niistä tulee
täydellinen pedon kuva - pedon, joka valtiovaltaa käyttävänä
luopiokirkkona vainosi muita 1260 vuoden ajan. Tästä johtuu nimitys pedon
kuva.
Kolmannen enkelin sanoma sisältää Raamatun vakavimman ja
pelottavimman varoituksen. Se paljastaa, että ne, jotka alistuvat
maailman lopullisessa kriisissä inhimillisen arvovallan alaisuuteen,
kumartavat petoa ja sen kuvaa mieluummin kuin Jumalaa. Tämän viimeisen
taistelun aikana muodostuu kaksi toisistaan poikkeavaa joukkoa. Toinen
joukko kannattaa ihmisoppien turmelemaa evankeliumia ja kumartaa petoa ja
sen kuvaa - saattaen siten päälleen mitä ankarimmat rangaistukset.
Vastakohtana edelliselle, toinen joukko elää aidosta evankeliumista; sen
jäsenet "noudattavat Jumalan käskyjä ja uskovat Jeesukseen" (Ilm.-
14:-9,12).
Lopullinen ratkaisu koskee oikeaa ja väärää jumalanpalvelusta,
oikeaa ja väärää evankeliumia. Kun tämä kysymys on selvästi esitetty
maailmalle, ne jotka torjuvat Jumalan luomistyön muistomerkin -
Raamatun sapatin - ja valitsevat sunnuntain kunnioittamisen täysin
tietoisina siitä, että se ei ole Jumalan asettama pyhäpäivä,
vastaanottavat "pedon merkin". Tämä merkki on kapinan merkki; peto
väittää, että sen toimesta tapahtunut lepopäivän muutos osoittaa sillä
olevan Jumalan lain yläpuolelle ulottuva arvovalta. *32
Kolmas sanoma kiinnittää maailman huomion niihin seurauksiin,
mitä ikuisen evankeliumin ja uskonpuhdistusta vaativan sanoman
hylkäämisestä on. Se kuvaa elävästi, mikä on tuloksena ihmisen
valinnasta. Valinta ei ole helppo, sillä kumpikin vaihtoehto merkitsee
kärsimystä. Ne, jotka tottelevat Jumalaa, saavat kokea lohikäärmeen vihaa
(Ilm.- 12:-17) ja lopulta heitä uhataan kuolemalla (Ilm.- 13:-15). Ne
taas, jotka valitsevat kumartaa petoa ja sen kuvaa, joutuvat kärsimään
seitsemästä viimeisestä vitsauksesta ja lopulta tulevat heitetyiksi
"tuliseen järveen" (Ilm. 15,16; -20:-14,15).
Mutta vaikka molemmat vaihtoehdot sisältävät kärsimystä,
niiden lopputulokset eroavat toisistaan. Luojaa kumartavat pääsevät
pakoon lohikäärmeen raivoa ja saavat seistä Karitsan kanssa Siionin
vuorella (Ilm.- 14:-1; -7:-2,4). Pedon ja sen kuvan kumartajat taas
joutuvat kohtaamaan Jumalan vihan ja kuolemaan Karitsan ja pyhien
enkeleiden edessä (Ilm.- 14:-9,10; 20:-14).
Jokaisen on valittava, ketä hän tahtoo kumartaa. Jumala ei voi
hyväksyä pedon kumartamista, sillä siinä asetetaan ihmiskäskyt Jumalan
käskyjen edelle. Siinä etsitään vanhurskautta ihmistekojen perusteella
eikä uskosta Jumalaan Luojana, Lunastajana ja Uudestiluojana. Tässä
merkityksessä kolmannen enkelin sanoma on sanoma uskonvanhurskaudesta.
Jumalalla on lapsia kaikissa kirkoissa, mutta seurakunnan
jäännöksen kautta hän julistaa sanomaa, jonka tarkoituksena on kutsua
ihmisiä pois luopumuksesta ja valmistaa heitä Kristuksen takaisintulolle.
Jäännökseen kuuluvat Jumalan lapset ymmärtävät, että monien Jumalan
lasten tulisi vielä liittyä heihin, ja siksi he tuntevat heikkoutensa
pyrkiessään täyttämään lähetystehtäväänsä. He tajuavat, että he voivat
toteuttaa valtavan tehtävänsä vain Jumalan armon avulla.
Koska Kristus tulee pian ja meidän on valmistauduttava
kohtaamaan Hänet, Jumalan vakava ja harras kutsu koskee meitä kaikkia:
"Lähtekää pois, jättäkää hänet, te, jotka olette minun kansaani, ettette
joutuisi ottamaan osaa hänen synteihinsä ettekä jäisi alttiiksi niille
vitsauksille, joilla häntä lyödään. Hänen syntiensä röykkiö ulottuu jo
taivaaseen asti, eikä Jumala unohda hänen pahoja tekojaan" (Ilm.
18:-4,5).
Huomautukset ja lähdeviitteet
1. Puhdasta naista (Ilm. 12:-1) ympäröivä auringon häikäisevä
kirkkaus kuvaa eri selittäjien mukaan Uuden testamentin evankeliumin
valoa, joka innoitti varhaiskristillistä seurakuntaa. Kuu, joka heijastaa
auringon valoa, on sopiva vertauskuva siitä evankeliumin valosta, jota
Vanhan testamentin kirjoitukset heijastavat ristiä ja tulevaa Messiasta
kohti osoittavissa profetioissa ja jumalanpalvelusmenoissa. Kahdentoista
tähden muodostama seppele viittaa seurakunnan juuriin, joita Vanhassa
testamentissa edustivat kaksitoista Israelin sukukuntaa ja Uudessa
testamentissa kaksitoista apostolia.
14 Yhteys Kristuksen ruumiissa
|
 |
 |
 |
 |
 |