Keskustelut Darmstadtissa olivat avoimia, suoria ja ystävällisiä. Nopeasti kävi selväksi, että adventistiteologien keskuudessa ilmenevä voimakas arvostus Martti Lutherin työtä kohtaan muodosti luonnollisen lähtökohdan keskustelulle. Yhteiset hartaustilaisuudet johtivat myös syvän hengellisen yhteyden kokemiseen. Neuvottelun lopussa osallistujat katsoivat, että kaikissa kokoontumiselle asetetuissa tavoitteissa oli päästy erinomaiseen alkuun. Sekä luterilaiset että adventistit olivat yksimielisiä siitä, että tälle alulle rakentuva jatkokeskustelu olisi hyvin myönteinen askel molempien kirkkojen kannalta.

Tämän vuoksi neuvottelun osanottajat suosittelivat SPA:lle ja LML:lle, että kolme uutta neuvottelua järjestettäisiin vuosien 1996 ja 1998 välisenä aikana. Ehdotuksen mukaan noiden kolmen kokouksen aihepiirit olisivat seuraavat:

Molemmat yhteisöt hyväksyivät ehdotuksen. Keskustelujen tavoitteet pysyivät samoina kuin Darmstadtissa oli esitetty. Darmstadtin kokousta koskevassa raportissa selitettiin syyt näiden kolmen aihepiirin valintaan:

1. Oppi vanhurskauttamisesta armosta yksin uskon kautta on keskeinen sekä luterilaisille että adventisteille. Keskustelu tästä keskeisestä opinkappaleesta näyttää hyvältä lähtökohdalta jatkaa teologista pohdiskelua. Samoin kysymys laista ja evankeliumista on yksi luterilaisuudelle ominaisista opinkohdista. Adventisteja on toisaalta usein nimitetty legalisteiksi siitä syystä, että he antavat keskeisen aseman laille ja kuuliaisuudelle, jota he pitävät johdonmukaisena tuloksena vanhurskauttamiselle antamastaan korostuksesta. Huolellinen keskustelu näistä kysymyksistä olisi hyvänä ja perustavana lähtökohtana myöhemmälle teologiselle tutkimukselle.

2. SPA on usein leimattu "lahkoksi". On syytä tutkia, mihin adventistit sijoittuvat kristillisten kirkkojen kirjossa. On tärkeätä tarkastella perusteellisesti, millaiseksi SPA ymmärtää itsensä kirkkona ja missä määrin se näkee itsensä osana maailmanlaajuista kristillistä kirkkoa tai siitä erillisenä erityisenä liikkeenä. Tämän selvittämiseksi keskustelu siitä, miten adventistit ja luterilaiset ymmärtävät kirkon ja arvovallan, on välttämätöntä. Tähän tulisi liittää kysymys siitä, mikä asema tunnustuskirjoilla on luterilaisille ja Ellen G. Whiten kirjoituksilla adventisteille.

3. Huomioon ottaen eskatologiaa koskevan laajan raamatullisen aineiston ja nykyisen kiinnostuksen aiheeseen, meidän on tarpeen tutkia, onko luterilainen eskatologia liian epämääräinen ja adventistinen eskatologia liian ehdoton ja tarkalleen määrätty. Tähän tutkimukseen on sisällytettävä SPA:n perustava opinkäsitys "jäännöksestä" ja sellaiset teologiset termit kuin "Babylon" ja "pedon merkki". Tämän lisäksi SPA:n näkemykset taivaallisesta pyhäköstä ja toista adventtia edeltävästä tuomiosta on otettava keskustelun alaisiksi ristillä tapahtuneen kertakaikkisen sovituksen ja Kristuksen ylipapillisen toiminnan laajemmassa yhteydessä.

Ensimmäisen kokouksen aiheista keskusteltiin Mississaugassa lähellä Torontoa, Ontariossa, Kanadassa, 17 - 21. kesäkuuta 1996. Useiden esitelmien ja laajan keskustelun pohjalta laadittiin ja hyväksyttiin yhteinen lausunto (I, tuonnempana). Luterilaisen valtuuskunnan johtajana oli Faith Rohrbough (U.S.A. ja Kanada), ja adventistisen valtuuskunnan johtajana Bert B. Beach (U.S.A.).

Työtä jatkettiin samaan tyyliin seuraavassa kokouksessa, jonka paikkana oli Jongny, Sveitsi, 1 - 6. kesäkuuta 1997. Yhteisen lausunnon toinen osa (II, tuonnempana) hyväksyttiin keskustelun päätteeksi. Sen lisäksi valittiin pieni valmisteluryhmä, joka kokoontui 29. ja 30. lokakuuta 1997 Yhdysvalloissa (Silver Spring, Maryland) valmistellakseen viimeistä keskustelutilaisuutta ja keskusteluissa esitetyn aineiston julkaisemista.

Viimeinen neuvottelu pidettiin Cartignyssa, Sveitsissä, 10 - 16. toukokuuta 1998. Se sai päätökseen yhteisen lausunnon (III, tuonnempana) ja esitti suosituksia (III:n jälkeen, tuonnempana) kirkkojemme tulevaisuutta ajatellen. Tässä kokouksessa vierailivat SPA:n presidentti Robert S. Folkenberg ja LML:n pääsihteeri Ishmael Noko. Neuvottelu päättyi adventistiseen jumalanpalvelukseen Collongesissa, Ranskassa, 16. toukokuuta.

Me tulimme yhteen vuonna 1994 toisillemme vieraina, me erosimme vuonna 1998 ystävinä. Tulimme yhteen kysyvinä, erosimme toisiamme arvostavina ja ymmärtävinä. Vaikka merkittävät opilliset erot ovat jäljellä, löysimme paljon yhteistä: rakkaus Jumalan sanaan, uskonpuhdistuksen yhteinen perintö, syvä arvostus Martti Lutherin työtä ja opetuksia kohtaan, huoli uskonnonvapauden puolesta ja ennen kaikkea evankeliumi vanhurskauttamisesta armosta yksin uskon kautta. Viettäessämme monia tunteja yhdessä kuunnellen ja yrittäen ymmärtää, ollen yhtä mieltä ja eri mieltä, syöden ja etenkin rukoillen, me koimme Hengen yhteyttä yhden Herramme Jeesuksen Kristuksen alaisuudessa. Kukin meistä, joille oli annettu tilaisuus osallistua näihin yhteisiin keskusteluihin, tuntee rikastuneensa älyllisesti ja hengellisesti tästä uskon uhkayrityksestä, ja me kiitämme Jumalaamme, joka on kaikkien siunauksien lähde.

I

Vanhurskauttaminen uskon kautta

Sekä luterilaiset että adventistit opettavat, että vanhurskauttaminen on Jumalan työ Kristuksessa ja tapahtuu yksin uskon kautta. Meidän vanhurskautetaan Jumalan armosta eikä omien tekojemme perusteella. Luterilainen Augsburgin tunnustus (CA) opettaa, "ettemme omalla ansiollamme, tekemisellämme ja hyvittämisellämme voi Jumalan edessä saavuttaa syntien anteeksiantamusta ja vanhurskautta, vaan että me saamme syntien anteeksiantamuksen ja tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta" (art. IV). Seitsemännen päivän adventistien opillisten peruskäsitysten (FB) 10. kohdan mukaan "me turvaudumme uskossa Jeesukseen, Herraan ja Kristukseen, Sijaiseen ja Esimerkkiin. Tämä usko, joka ottaa vastaan pelastuksen, tulee Jumalan sanan voimasta ja on Jumalan armon lahja. Kristuksen kautta meidät vanhurskautetaan, otetaan Jumalan pojiksi ja tyttäriksi ja vapautetaan synnin herruudesta."

Keskustelujemme aikana on käynyt ilmi, että sekä luterilaiset että adventistit yhtyvät varauksetta reformaation toisiinsa liittyviin periaatteisiin: sola scriptura, solus Christus, sola fide, sola gratia [yksin Raamattu, yksin Kristus, yksin uskosta, yksin armosta]. Molemmat kirkot pitävät itseään protestanttisen uskonpuhdistuksen perillisinä ja Lutherin seuraajina. Tämä yhteinen käsitys vanhurskauttamisesta uskon kautta antaa meille tänään mahdollisuuden sanoa, että molemmat kirkot opettavat pelastuksesta olennaisesti yhdenmukaisella tavalla. Tämän käsityksen perustana on raamatullinen totuus: "Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja" (Room. 3:28, VKR). Sekä luterilaiset (CA IV) että adventistit (FB 10) viittaavat Roomalaiskirjeen kohtaan 3:21 - 26 yhtenä opetuksensa perustekstinä.

Erilaisia tunnustuksellisia korostuksia pelastuksesta on olemassa, mutta tämän yhteisen käsityksen valossa niiden ei tarvitse olla yhteen sopimattomia. Luterilaiset ovat perinteisesti pitäneet oikeaa opetusta vanhurskauttamisesta uskon kautta kaikkien muiden keskeisten opinkäsitysten arvosteluperusteena. Adventistit eivät puhu arvosteluperusteesta, vaan asettavat vanhurskauden ja vanhurskauttamisen käsitteet laajempaan yhteyteen pelastuksen kokemisen kanssa. Siitä huolimatta pelastus Kristuksessa ja vanhurskauttaminen yksin uskon kautta kuuluvat myös adventismin ytimeen.

Adventistit opettavat edelleen: "Pelastus on kokonaan armosta eikä teoista, mutta sen hedelmänä on kuuliaisuus Jumalan käskyille" (FB 18). Myös luterilaiset opettavat "uutta kuuliaisuutta", nimittäin että "tällaisen uskon on tuotettava hyviä hedelmiä, hyviä tekoja, ja että kaikkinaisia Jumalan käskemiä hyviä tekoja on tehtävä" (CA VI). Kuitenkaan, kuten Augsburgin tunnustus välittömästi jatkaa, "ei ole perustettava luottamusta näihin tekoihin, niin että siten Jumalan edessä ansaittaisiin armo." Molemmat osapuolet ovat yksimielisiä siinä, että ne eivät puhu hyvistä teoista vaatimuksina tai ansioina vaan hedelminä. Adventistit pitävät tätä kuuliaisuutta "osoituksena rakkaudestamme Herraan" (FB 18). Luterilaiset tavallisesti viittaavat "uuteen kuuliaisuuteen". Tässä kohdin voidaan havaita adventistien korostavan erityisesti Jumalan käskyjä, kun taas luterilaiset korostavat erityisesti kristityn vapautta. Mutta koska molemmat kirkot puhuvat kuuliaisuudesta ja hedelmistä eivätkä vaatimuksista ja ansioista, olemme yhtä mieltä siitä, että kumpikaan osapuoli ei opeta vanhurskauttamista lain teoista.

Molemmat kirkot ymmärtävät vanhurskauttamisen olevan Jumalan armollinen teko, jossa hän julistaa anteeksiantamuksen synneistä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen tähden ja samanaikaisesti antaa lahjaksi uuden elämän hänessä. Vanhurskauttaminen sanan täydessä merkityksessä sisältää Jumalan vanhurskauden lukemisen ihmisen hyväksi Jeesuksen Kristuksen tähden ja Kristuksen asumisen katuvan uskovan sydämessä. Tätä "uuden elämän lahjaa" tai "Kristuksen läsnäoloa" voidaan nimittää pyhitykseksi. Vaikka se siten voidaan käsitteellisesti erottaa syntien anteeksiantamuksen julistuksesta, nämä vanhurskauttamisen kaksi puolta ovat erottamattomia uskovan kokemuksessa.

Sekä luterilaiset että adventistit luonnehtivat uutta elämää eli vanhurskauttamisen pyhittävää puolta Kristuksen läsnäoloksi tai uudeksi elämäksi Hengessä. Luterilaiset ovat taipuvaisia ymmärtämään tämän uuden elämän merkitsevän olennaisesti Pyhän Hengen vastaanottamista sanassa ja kirkon sakramenteissa. Tässä he seuraavat Lutherin Isossa katekismuksessaan antamaa selitystä Apostoliseen uskontunnustukseen: "Pyhä Henki toteuttaa pyhittämisen seuraavien vaiheiden kautta: pyhien yhteys eli kristillinen kirkko, syntien anteeksiantaminen, ruumiin ylösnouseminen ja iankaikkinen elämä." Adventistit kuvailevat pyhitystä hieman välittömämmällä tavalla: "Henki synnyttää meidät uudesti ja pyhittää meidät; Henki uudistaa mielemme, kirjoittaa Jumalan rakkauden lain sydämeemme ja antaa meille voimaa elää pyhää elämää. Hänessä pysyen tulemme jumalallisesta luonnosta osallisiksi ja omistamme pelastusvarmuuden sekä nyt että tuomiolla" (FB 10).

Näistä korostuksista huolimatta molemmat kirkot ovat yhtä mieltä siitä, että uusi elämä "Kristuksessa" tai "Hengessä" ei ole mitään sellaista, mikä perustuisi ihmisen omaan voimaan tai yritykseen. Uusi elämä on Jumalan muuttava lahja, ja juuri tästä syystä se on elämää Kristuksessa tai Hengessä, ei itseemme keskittynyttä elämää. Välttääkseen perfektionismia adventistit opettavat, että uusi elämä ei sulje pois mahdollisuutta langeta syntiin, kun taas luterilainen perinne korostaa sitä, että vanhurskautettunakin uskova ihminen pysyy syntisenä.

Tämän yhteisen käsityksemme valossa voimme sanoa, että luterilaiset ja adventistit voivat kuulla toistensa julistuksessa aidon raamatullisen todistuksen. Luterilaiset voivat sanoa näin sen perinteisen arvosteluperusteensa nojalla, jonka mukaan oikea kristittyjen yhteisö on sellainen, jossa "evankeliumi puhtaasti saarnataan" (CA VII). Tätä näkökantojen lähenemistä keskeisessä kristillisessä sanomassa vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta voidaan pitää tärkeänä virstanpylväänä kirkkojemme välillä olleiden väärien ennakkoluulojen murtamisessa ja sellaisten suhteiden rakentamisessa, jotka antavat mahdollisuuden asianmukaiseen yhteistyöhön joillakin kristillisen todistuksen ja palvelun aloilla.

Olemme tietoisia siitä, että syntisen vanhurskauttaminen on elävää todellisuutta, jonka tulisi muovata koko kristillistä kokemustamme tässä ja nyt. Kristillinen elämä on elämää Hengessä ja Hengen johdatuksessa (Gal. 5:16 - 25). Samaan aikaan se on uskon elämää, jossa Kristuksen valtakunta on kätkettynä ristin alla: "Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani" (Gal. 2:20).

Laki

Lakia koskevat keskustelumme paljastavat neljä huomionarvoista aluetta. Näissä luterilaisten ja adventistien kesken vallitsee merkittävää yksimielisyyttä samoin kuin eroavia vivahteita ja korostuksia sekä joitakin eroavuuksia.

1. Sekä luterilaiset että adventistit myöntävät ehdottomasti, että vanhurskauttaminen perustuu täysin Jumalan armoon, niin että lain noudattaminen ei voi tuottaa ansioita eikä myötävaikuttaa pelastumiseen. Kuuliaisuus on ymmärrettävä vastaukseksi Jumalan ilmaiseksi antamaan pelastuksen lahjaan. Tässä kohdin luterilaisten ja adventistien kesken vallitsee täydellinen yksimielisyys.

2. Luterilaiset ja adventistit tunnustavat Jumalan kymmenen käskyn tärkeyden, mutta käsitykset laki-käsitteen sisällöstä eroavat kummassakin yhteisössä.

Adventistien käsitys lain merkityksestä käy ilmi seuraavasta: "Jumalan lain suuret periaatteet on ilmaistu kymmenessä käskyssä, ja niiden noudattamisesta Kristus antoi elämässään esimerkin. Niissä ilmenee Jumalan rakkaus sekä se, mikä ihmisen käyttäytymisessä ja ihmissuhteissa on Jumalan tahdon ja tarkoituksen mukaista, ja ne velvoittavat kaikkia ihmisiä kaikkina aikoina. Nämä käskyt muodostavat perustan liitolle, jonka Jumala on tehnyt kansansa kanssa, ja mittapuun Jumalan tuomiolla. Pyhän Hengen vaikutuksen kautta ne osoittavat synnin ja herättävät ihmisen tajuamaan Vapahtajan tarpeensa. Pelastus on kokonaan armosta eikä teoista, mutta sen hedelmänä on kuuliaisuus Jumalan käskyille. Tämä kuuliaisuus kehittää kristillistä luonnetta ja edistää hyvinvointiamme. Se on osoituksena rakkaudestamme Herraan ja huolenpidostamme lähimmäisiämme kohtaan. Uskon kuuliaisuus osoittaa Kristuksen voiman muuttaa ihmiselämää, ja siten se vahvistaa kristillistä todistusta" (FB 18).

Luterilaisten arvostus kymmentä käskyä kohtaan ilmenee Lutherin niitä koskevissa selityksissä hänen kummassakin katekismuksessaan. Luterilaisissa perheissä, seurakunnissa ja kouluissa ne ovat aina olleet olennainen osa uskonnollista opetusta. Tässä laajassa opetuksellisessa yhteydessä luterilaiset katsovat käskyjen tarjoavan arvokkaita periaatteita kristillistä elämää varten.

Laki-käsitteen merkitys eroaa kuitenkin merkittävästi luterilaisilla ja adventisteilla. Luterilaisille "laki" on merkitykseltään laajempi kuin dekalogi, ja sitä voidaan käyttää kielteisesti armon vastakohtana. Luterilaiset tapaavat suhtautua pidättyvästi lain ns. didaktiseen eli ohjaavaan käyttöön, jossa lakia pidetään kristittyjen elämän ohjeena. Vaikka luterilaiset myöntävätkin, että kymmenen käskyn sisältö on voimassa ja että "uusi kuuliaisuus" on välttämätöntä kristityille, he samaan aikaan haluavat pitää kiinni kristityn vapaudesta. Luterilaiset tarkastelevat lakia käsiteparin laki ja evankeliumi yhteydessä, ja tähän liittyy hallitsevana halu varmistua siitä, että vanhurskauttamisen perusteena säilyy sola gratia ja sola fide [yksin armosta ja yksin uskosta]. Tässä korostuksessa luterilaiset heijastavat apostoli Paavalin Roomalaiskirjeessä ja Galatalaiskirjeessä ilmaisemaa huolta samoin kuin yhteisönsä uskonpuhdistukseen ulottuvia juuria.

Adventistit näkevät kuitenkin lain myönteisemmässä yhteydessä. Heille on ominaista nähdä laki Jumalan ilmoitettuna tahtona, joka keskittyi kymmenen käskyn antamiseen Vanhassa testamentissa ja lain jatkuvaan tehtävään Uudessa testamentissa. Tässä korostuksessa adventistit heijastavat tarvettaan osoittaa kymmenen käskyn ikuista pysyvyyttä sekä sitä, että kuuliaisuus niitä kohtaan on pyhityksen hedelmä.

3. Luterilaiset ja adventistit ovat samaa mieltä siitä, että vanhurskautetun ihmisen elämässä ilmenevät uskon teot. Pyhä Henki tuottaa "hedelmää" Jumalan kunniaksi (Gal. 5:22, 23) luonnostaan tavalla, jota ei voida rajoittaa kirjoitettuun sääntöön.

Adventistien opetus uskon teoista ilmenee edellä lainatusta kappaleesta (FB 18). Luterilaisten vastaava opetus käy ilmi esimerkiksi Augsburgin tunnustuksesta (CA XX): "Totuudenvastaisesti pannaan meikäläisten syyksi, että he kieltävät hyvät teot. Todistavathan heidän sekä Kymmentä käskyä käsittelevät että muutkin teoksensa heidän antaneen oikeita kristillisiä elämänmuotoja ja tekoja koskevaa hyvää ja hyödyllistä opastusta. - - Edelleen opetetaan, että hyviä tekoja on ehdottomasti tehtävä; niitä ei ole tehtävä armon ansaitsemiseksi, niihin luottaen, van ilmaiseksi ja Jumalan ylistykseksi. Usko tarttuu aina yksinomaan armoon ja syntien anteeksiantamukseen; ja koska uskon kautta annetaan Pyhä Henki, niin sydän tulee täten kykeneväksi tekemään hyviä tekoja."

Seitsemännen päivän adventistit katsovat, että kymmenellä käskyllä on suurempi osuus uskon teoissa. Adventistit ymmärtävät, että uusi elämä Kristuksessa, pyhitys, on hengellinen, elävä ilmaus lain periaatteista (Room. 8:1 - 3), joissa hallitsevana vaikuttimena on rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan. Adventistien mielestä laki tarjoaa puitteet rakkauden hallitsemalle elämälle.

Molemmat yhteisöt opettavat oppia viimeisestä tuomiosta (CA XVII; FB 10, 23), vaikkakin adventistit korostavat enemmän tätä opinkohtaa. Luterilaiset ja adventistit ovat yhtä mieltä siitä, että kristityn teot joutuvat tarkastettaviksi tuomiolla (vrt. Ap.t. 17:31; Room. 14:10; 2. Kor. 5:10), ja molemmat osapuolet opettavat myös, että vain kristityn asema Kristuksessa (vanhurskauttaminen) antaa toivon.

4. Molemmat yhteisöt suhtautuvat vakavasti kolmanteen/neljänteen käskyyn. Kuitenkin ne eroavat toisistaan sen suhteen, mitä käytännön johtopäätöksiä ne tämän käskyn osalta tekevät:

Luterilaiset seuraavat kristillinen kirkon perinteistä käytäntöä ja pitävät pyhäpäivänä ylösnousemuspäivää, viikon ensimmäistä päivää. Luterilaisessa julistuksessa ja hurskauselämässä sunnuntain on aina ymmärretty olevan lepopäivä ja jumalanpalveluspäivä. Itse asiassa sunnuntai on luterilaisille ollut suuressa määrin sapatin asemassa (vrt. Lutherin Iso ja Vähä katekismus).

Adventistit näkevät sapatin olennaisena osana luomisessa ilmenevää jumalallista suunnitelmaa. Dekalogin kolmas/neljäs käsky palauttaa ihmiset tämän totuuden ääreen. Se johtaa heitä pitämään sapatin viettoa tärkeänä osana siinä ilmaisussa, jolla osoitamme rakastavaa kuuliaisuutta Jumalalle, joka on luojamme ja lunastajamme. Adventisteille sapatin pitäminen ei ole ansiota tuottava teko eikä myöskään mitään sellaista, mikä tekisi ainoastaan heistä Jumalan kansan. Se merkitsee jumalallisen lahjan kiitollista hyväksymistä. Adventistit eivät väitä, että vain sapatin pitäjät voivat pelastua. He myöntävät, että luterilaiset sunnuntain vietossaan vetoavat raamatullisiin perusteluihin samoin kuin vanhaan kristilliseen traditioon; kuitenkin he pitävät lujasti kiinni vakaumuksestaan, jonka mukaan Raamattu, sekä Vanha että Uusi testamentti, kutsuu meitä viettämään seitsemättä päivää sapattina. Tästä huolimatta adventistit myöntävät, että suuret Jumalan palvelijat ovat vilpittömästi viettäneet sunnuntaita Herransa ylösnousemuksen kunniaksi kautta kristillisen aikakauden.

Luterilaiset katsovat käytäntönsä perustuvan apostoli Paavalin opetukseen lain asemasta pakanakristittyjen elämässä. Kristuksessa olevat kristityt eivät ole lain alla samalla tavoin kuin juutalaiset, ja laki nähdään kristillisen vapauden näkökulmasta. Paavali vastusti kaikkia yrityksiä saada pakanakristittyjä noudattamaan juutalaista lakia. Nämä paavalilaiset ohjeet ovat muokanneet käsitystä kolmannesta/neljännestä käskystä alkukirkon ajoista uskonpuhdistuksen aikaan asti. Tänä päivänä Kristuksen ylösnousemus vaikuttaa luterilaiseen näkemykseen sunnuntaista. Toisaalta luterilaiset kunnioittavat adventistista näkemystä siltä pohjalta, että Paavalikin hyväksyi juutalaiskristityt, jotka pitivät lain.

II

Raamattu ja arvovalta kirkossa

Sekä luterilaiset että adventistit pitävät Raamattua kirkon arvovallan perustana. Uskonpuhdistuksen periaate sola scriptura [yksin Raamattu] on keskeinen kummallekin yhteisölle, ja Raamattu muodostaa kummankin julistuksen perustan.

Luterilaisten käsitys arvovallasta on orgaaninen, sillä sitä harjoitetaan sanan ja sakramenttien kautta. Tämän käsityksen mukaan evankeliumi on arvovallan olennainen sisällys, Raamattu sen oikeaksi todistettu perusta, sakramentit sen ulkonaisia merkkejä, kirkolliskokoukset, muut kirkolliset elimet ja virkaansa vihityt sananpalvelijat sen julkisia haltijoita ja Henki sen toimiva voima. Adventistit katsovat, että Kristuksen seurakunnalleen antama arvovalta on hajautettu koko seurakuntaruumiiseen. Kaikki opetukset, käytännöt ja päätökset on arvosteltava Jumalan sanalla. Pyhää Raamattua koskeva kappale esiintyy kirkon opillisten peruskäsitysten ensimmäisenä kohtana, ja siinä sanotaan muun muassa: "Pyhä Raamattu on erehtymätön ilmoitus Jumalan tahdosta. Se on luonteen mittapuu, kokemuksen koetinkivi, arvovaltainen opin ilmoittaja ja luotettava esitys Jumalan teoista historiassa."

Kummankin tunnustuksen mukaan Kristus yksin on seurakunnan pää. Kaikki palvelun muodot ovat peräisin häneltä, mukaan luettuina uskovien yhteinen pappeus ja vihittyjen sananpalvelijoiden valtuudet. Kirkolliset valtarakenteet eroavat toisistaan: luterilaisten kirkkojen rakenteet vaihtelevat enemmän riippuen kirkkojen historiasta ja kulttuuritaustasta; adventtikirkolla on olennaisesti yhdenmukainen rakenne, vaikka se toimiikin monissa maissa.

Vaikka sekä luterilaiset että adventistit pitävät Raamattua kaiken arvovallan perustana, niiden suhtautuminen Raamattuun eroaa toisistaan merkittävissä kohdissa. Luterilaisille evankeliumi, jonka ymmärretään tarkoittavan ansiotonta vanhurskauttamista, on Raamatun olennainen keskus; se on Raamatun tutkimisen ja tulkinnan hermeneuttinen avain. Adventistit tarkastelevat Raamattua kokonaisuutena. He pitävät Kristusta Raamatun keskuksena ja Uutta testamenttia Raamatun huippuna. Edelleen adventistit Raamattua tutkiessaan pyrkivät löytämään tekstistä täsmällisiä todisteita, kun taas luterilaiset jättävät enemmän tilaa sellaiselle, mistä Raamatussa ei täsmällisesti mitään mainita (esim. sunnuntain vietto). Siten adventistit - vaikka ottavatkin huomioon Raamatun kirjoitusten historiallisen taustan - soveltavat Raamattua suoremmin tämän päivän elämään. Luterilaiset pyrkivät rinnastamaan yksittäisiä raamatunkohtia Raamatun kokonaissanomaan ja kiinnittävät myös erityistä huomiota nykypäivän maailman muuttuneisiin olosuhteisiin.

Sekä luterilaiset että adventistit pitävät Raamattua ratkaisevana normina (norma normans), mutta molemmilla on arvovaltaisia kirjoituksia, joita pidetään johdettuna normina (norma normata). Luterilaisen reformaation kirkot pitäytyvät ainakin viiteen tunnustuskirjaan, jotka ovat kolme vanhan kirkon tunnustusta (Apostolicum eli Apostolinen uskontunnustus, Nicaenum eli Nikaian - Konstantinopolin uskontunnustus, Athanasium eli Athanasioksen uskontunnustus), Augsburgin tunnustus ja Lutherin Vähä katekismus. Apostolisella ja Nikaian - Konstantinopolin uskontunnustuksella on luonnollinen paikkansa luterilaisten kirkkojen liturgiassa, Lutherin Vähä katekismus on yleisen kristillisen opetuksen välineenä ja Augsburgin tunnustuksella on pääasiallinen tehtävänsä teologisessa koulutuksessa ja rajankäynnissä.

Adventistit hyväksyvät vanhan kirkon tunnustusten raamatullisen sisällön. Lisäksi heidän opillisissa peruskäsityksissään selvästi tunnustetaan usko Kolminaisuuteen (FB 2 - 5).

Vaikka adventistit eivät nojaudu tunnustuksellisiin asiakirjoihin, he arvostavat suuresti Ellen G. Whiten kirjoituksia, koska he uskovat, että hänessä ilmeni raamatullinen profetoimisen lahja. Hänen työnsä sisälsi pääasiallisesti seurakunnan ohjaamista ja ruokkimista hengellisellä ravinnolla. Adventistit katsovat, että hänen kirjoituksensa ovat "jatkuvana ja arvovaltaisena totuuden lähteenä ja tarjoavat seurakunnalle lohdutusta, ohjausta, opetusta ja ojennusta" (FB 17). Ellen G. Whiten arvovalta on johdettua arvovaltaa: hän kannatti lujasti sola scriptura -periaatetta, ja adventistit koettelevat hänen kirjoituksiaan Raamatulla.

Näin luterilaiset ja adventistit eroavat suuresti toisistaan suhtautumisessaan Raamattuun sekä kirkkonsa valtarakenteiden ja Raamattuun kuulumattomien arvovaltaisten dokumenttien osalta. Kuitenkin molemmilla yhteisöillä on arvovallan ytimenä sama lähde - Pyhä Raamattu.

Ekklesiologia

Sekä adventistit että luterilaiset ymmärtävät kirkon/seurakunnan uskovien yhteisöksi. Seurakunta on olemassa historiallisena jatkuvuutena Raamatun ajoista meidän päiviimme asti.

Adventistit opettavat, että "seurakunta on niiden uskovien yhteisö, jotka tunnustavat Jeesuksen Kristuksen Herraksi ja Vapahtajaksi. Vanhan testamentin aikana eläneen Jumalan kansan jatkona meidät on kutsuttu ulos maailmasta" (FB 11).

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa opetetaan, "että aina ehdottomasti on ja pysyy yksi, pyhä, kristillinen kirkko. Se on kaikkien uskovien yhteisö, joiden keskuudessa evankeliumi puhtaasti saarnataan ja pyhät sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan" (CAVII). Vaikkakaan luterilaiset nykyään harvoin puhuvat seurakunnasta Vanhassa testamentissa, tällainenkin puhe kuuluu luterilaisten tunnustuskirjojen perinteeseen (esim. Augsburgin tunnustuksen puolustus VII, 14 - 19; XXVII, 98). Kristillisen kirkon/seurakunnan juuret ovat Vanhan testamentin ajoissa, ja kristillinen seurakunta julistaa uutta liittoa, jonka Jumala on tehnyt kansansa kanssa. Tässä uskovien yhteisössä ilmenevä jatkuvuuden periaate on siten molemmille kirkoille hyvin tärkeä.

Kuten CA VII osoittaa, luterilaiset määrittelevät kristillisen kirkon viittaamalla niin sanottuihin kirkon tunnusmerkkeihin, joita ovat evankeliumi ja kaksi sakramenttia: kaste ja Herran ehtoollinen. Myös adventistit pitävät vastaavia merkkejä tärkeinä seurakunnan elämälle: "Me liitymme toisiimme jumalanpalvelusta ja seurakunnallista yhteyttä varten saadaksemme opetusta Jumalan sanasta, viettääksemme Herran ehtoollista, palvellaksemme koko ihmiskuntaa ja julistaaksemme evankeliumia kaikkialla maailmassa" (FB 11).

Molemmat yhteisöt opettavat, että evankeliumin julistus, jumalanpalveluselämä, yksityinen rukous, osallistuminen Herran ehtoollisesta ja palvelu ihmiskunnan hyväksi ovat keskeisiä elementtejä jokaisen kristityn elämässä seurakunnassa. Nämä piirteet tekevät kirkosta elävän kristillisen seurakunnan, uskovien yhteisön.

Yhdessä pitäydymme raamatullisiin kuviin seurakunnasta Jumalan kansana, Kristuksen ruumiina ja Pyhän Hengen temppelinä. Kristillinen seurakunta ei ole mikään staattinen kokonaisuus eikä pelkästään ulkonainen organisaatio. Se on uskovien hengellinen yhteisö, Jumalan pyhä kansa, joka odottaa Herransa Jeesuksen Kristuksen tuloa. Seurakunnassa kristityt tunnustavat Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksi ja Herraksi, odottavat hänen tulevaa valtakuntaansa ja julistavat evankeliumin sanomaa koko maailmalle. Tämän tehtävän tajuaminen on olennaista seurakunnan/kirkon itseymmärrykselle. Näin ilmaisemme raamatullisin termein yhteisen ja perustavan käsityksemme seurakunnasta. Olemme yhtä mieltä siitä, että Jumalan sanan, evankeliumin sanoman Jeesuksesta Kristuksesta, tulee aina olla keskeisenä ajatellessamme seurakunnan/kirkon olemusta ja tehtäviä.

Tärkeä yksityiskohta siinä, miten adventistit ja luterilaiset arvioivat toisiaan kirkkoina, koskee näkemyksiämme kasteesta ja Herran ehtoollisesta. Luterilaisille kristillisen kirkon todelliseksi yhteydeksi riittää yksimielisyys evankeliumin opettamisesta ja sakramenttien jakamisesta (CA VII). Nämä kaksi sakramenttia ovat siten luterilaisille ratkaisevan tärkeitä kristillisen seurakunnan tunnistamisessa. Adventisteille kaste ja Herran ehtoollinen ovat tärkeitä, mutta niillä ei ole adventisteille aivan samaa kirkko-opillista merkitystä kuin luterilaisille.

Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että adventistit väheksyisivät kasteen ja Herran ehtoollisen merkitystä ja tehtävää sinänsä. Heidän opillisten peruskäsitystensä esityksessä näitä kahta asetusta koskevat kappaleet (FB 14, 15) seuraavat välittömästi seurakuntaa koskevia kappaleita (FB 11 - 13). Osana protestanttista kristikuntaa adventistit heijastavat kasteen ja Herran ehtoollisen suhteen monia reformaation teologian näkökantoja.

Voimme yhdessä tunnustaa, että kaste Ja Herran ehtoollinen kuuluvat Uuden testamentin ilmaiseman kristillisen uskon ytimeen. Ne kytkeytyvät läheisesti pelastukseen ja uuteen elämään Kristuksessa.

Kummassakin kirkossa kastamme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Olemme samaa mieltä siitä, että Jumalan puolelta tapahtuva aloite on olennaista kaikille kastetta koskeville kristillisille käsityksille. Jumala tarjoaa pelastuksen lahjaa.

Luterilaiset noudattavat kirkkojen enemmistön käytäntöä kastaessaan pieniä lapsia, kun taas adventistit ovat johdonmukaisesti noudattaneet uskovien upotuskastetta. Meidän kastetta koskevat erimielisyytemme ovat peruskohdiltaan samoja kuin suuremmissa tunnustustenvälisissä keskusteluissa ilmenneet näiden kahden kristillisen kasteperinteen väliset erot (ks. Baptists and Lutherans in Conversation [Geneve: LML, 1990]). Nykyisin olemme selvillä siitä, että sekä lapsikasteella että uskovien kasteella on pitkät juuret ja että kumpaakin perinnettä noudatetaan suurissa kristillisissä kirkoissa. Luterilaiset myöntävät, ettei Uudessa testamentissa ole selvää viittausta vastasyntyneiden kasteeseen. Vaikka adventistit eivät hyväksy vastasyntyneiden kastetta, he myöntävät sen olleen varhainen ja laajalle levinnyt käytäntö kristittyjen keskuudessa.

Olemme yhtä mieltä siitä, että kastetta ei koskaan voi erottaa uskosta. Vaikka noudatamme erilaisia käytäntöjä, me molemmat tunnustamme, että kaste ja usko kuuluvat yhteen. Luterilaiset voivat väittää, että "kaste on oikea, vaikka siihen ei usko liittyisikään" (Luther, Iso katekismus, IV, 53); siitä huolimatta kasteen on johdettava uskoon, jotta siitä olisi hyötyä; adventistit opettavat, että uskon on edellettävä kastetta.

Luterilaiset tunnustuskirjat tuomitsevat erilaiset "kasteenuusijoiden" käytännöt. Syistä, jotka on esitetty muissa keskusteluissa, joihin luterilaiset ovat osallistuneet (ks. Baptists and Lutherans in Conversation), useimmat noista tuomioista eivät sovellu nykyisiin kristillisiin kirkkoihin, jotka harjoittavat uskovien kastetta. CA IX muodollisesti koskee näitä kirkkoja; senkin osalta luterilaiset nykyisin tunnustavat, että maallistuneessa yhteiskunnassa uskovien kaste muistuttaa perinteisiä kristillisiä kirkkoja niiden velvollisuudesta liittää kasteeseen henkilökohtainen usko.

Herran ehtoollisesta puhuttaessa sekä adventistit että luterilaiset korostavat Kristuksen läsnäoloa ehtoollispöydässä. Kun luterilaiset korostavat todellista ja ruumiillista läsnäoloa, adventistit puhuvat hengellisestä läsnäolosta ja hengellisestä kokemuksesta. Siten he jossain määrin lähestyvät kalvinilaista terminologiaa. Me molemmat olemme yksimielisiä siitä, että Herran ehtoolliseen sisältyy voimakas hengellinen ulottuvuus, josta luterilaiset puhuvat näkyvänä sanana ja salaisuutena.

Adventistit opettavat, että "ehtoolliselle valmistautumiseen kuuluu itsetutkistelu, katumus ja synnintunnustus" (FB 15). Luterilaiset ovat täysin samaa mieltä tällaisen valmistautumisen välttämättömyydestä ja hyödyllisyydestä. Adventisteilla Herran ehtoollista edeltää jalkainpesun palvelus, joka ilmentää tätä valmistautumista. Luterilaisessa kirkossa Herran ehtoollista edeltää usein vastaavalla tavalla synnintunnustus ja synninpäästö.

Adventistien itseymmärryksellä on laaja pohja. Siihen sisältyy neljä pääelementtiä: adventistien suhde reformaatioon, käsitys hyvän ja pahan välisestä kosmisesta taistelusta, missio eli lähetystehtävä ja heidän näkemyksensä "jäännöksestä". Adventistit pitävät suuressa arvossa reformaatiota eli uskonpuhdistusta. He näkevät itsensä Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien perillisinä etenkin pitäytyessään reformaation suuriin periaatteisiin: sola scriptura, sola gratia, sola fide, solo Christo [yksin Raamattu, yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta]. Opetuksia, joita muut voivat pitää erityisesti adventisteille ominaisina, nämä itse näkevät jatkona reformaation uudelleen löytämille raamatullisille totuuksille.

Adventistit näkevät itsensä myös osana käynnissä olevaa hyvän ja pahan välistä taistelua. He ovat omaksuneet tämän apokalyptisen maailmankuvansa Raamatusta. Tämän näkemyksen mukaan Kristus voittajana Golgatalla ja seurakunnan Herrana takaa hyvän lopullisen voiton ja pahan lopun. Kristus käyttää erilaisia välikappaleita hyvän puolesta, ja adventistit katsovat olevansa yksi noista välineistä mutta eivät ainoa.

Kolmas tärkeä tekijä adventistien itseymmärryksessä on se suuri merkitys, minkä he antavat missiolle, johon sisältyy evankelioiminen. Heitä kannustaa Ilmestyskirjan 14.luvun näky, jonka mukaan ikuinen evankeliumi on julistettava "kaikille kansoille, heimoille, kielille ja maille" ennen Kristuksen toista tulemusta. Tästä syystä adventistit ovat tottuneet ajattelemaan globaalisesti, maailmanlaajuisesti, ja asettamaan etusijalle lähetystehtävän toteuttamisen.

Adventistien itseymmärrykseen liittyy myös jäännös-käsite. Sillä on syvät raamatulliset juuret, ja se tarkoittaa kriisitilanteessa eloon jäänyttä ryhmää (historiallinen jäännös) tai myös niitä, jotka ovat uskollisia Herralle (uskollinen jäännös). Adventistit keskittyvät tämän käsitteen esiintymiseen Ilmestyskirjassa. He näkevät itsensä Jumalan välikappaleina kokoamassa uskollista jäännöstä. Adventistit käsittävät, että Jumalan uskolliseen jäännökseen, jonka koostumuksen Jumala yksin tuntee, kuuluu kristittyjä monista kirkoista kautta maailman. He ymmärtävät, että lopullisessa kriisissä ennen Jeesuksen paluuta Jumalan uskollinen jäännös tunnistetaan selvästi niiksi, jotka ovat antautuneet ja sitoutuneet Kristukseen, Herraan ja Vapahtajaan, ja jotka pitävät Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon.

Vaikkakaan jäännös-käsite ei ole nykyisin yleisessä käytössä luterilaisuudessa, luterilaiseen perinteeseen on usein kuulunut kristillisen seurakunnan tarkastelu vahvasti eskatologisesta, lopunajallisesta näkökulmasta. Luterilaisessa pietismissä uskottiin ja uskotaan jossain määrin edelleenkin, että vain pieni lauma tosiuskovia pysyy viimeisinä aikoina uskollisena Kristukselle.

Luterilaiset arvostavat adventistien pyrkimyksiä eritellä käyttämäänsä jäännös-käsitettä. Mahdollisen vertailukohdan tarjoaa CA VIII, jossa kristillinen kirkko ymmärretään teologisesti pyhien ja tosiuskovien yhteisöksi, mutta toisaalta tehdään ero "tässä elämässä" vallitsevan tilanteen välillä, jossa "on paljon vääriä kristityitä - - hurskasten seassa."

Sekä adventistien että luterilaisten käsityksen mukaan historiallinen kirkko ei siten ole identtinen tosi seurakunnan kanssa, joka on "uskovien ja pyhien yhteisö" tai "uskollinen jäännös". Sitä paitsi uskollisia kristittyjä voi olla toisissakin kirkoissa. Tämän tilanteen myöntäminen voi avata mahdollisuuksia kirkkojen välisille suhteille. Luterilaisille tämän myöntäminen merkitsee myös sitä, että adventistien näkemystä ei tule sekoittaa sellaisiin vääriin käsityksiin, joissa ulkonainen kirkkoyhteisö samastetaan kaikkien tosiuskovien yhteisöön (vrt. CA VIII). Samaan aikaan kirkkomme pyrkivät ilmaisemaan evankeliumia ja Jumalan kansaa. Vaikka tosi seurakunnan rajat ovat lopullisessa merkityksessä näkymättömät, kristillisen seurakunnan ei tule maailmaa koskevassa lähetystehtävässään olla näkymätön. Seurakunnan tulee maailman valona olla näkyvä ja läsnäoleva (Matt. 5:14), koska se julistaa Kristusta, todellista valoa, joka valaisee jokaisen ihmisen (Joh. 1:9).

III

Eskatologia

Sekä luterilaiset että adventistit ovat yhtä mieltä siitä, että Jeesus Kristus on eskatologian keskus. Hän on ajan ja paikan Herra, ja hänen sovituskuolemansa ristillä on voittanut ratkaisevan taistelun pahuuden voimia vastaan ja varmistanut kaiken lopullisen ennalleen saattamisen. "Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa" (Kol. 1:19, 20).

Jeesukseen uskovalle eskatologialla on sekä nykyisyyttä että tulevaisuutta koskeva ulottuvuus. Henkilö, joka on vanhurskautettu yksin armosta yksin uskon kautta, on jo siirtynyt kuolemasta elämään (Kol. 3:3) ja saanut Kristuksen kanssa paikan taivaassa (Ef. 2:6). Vanhurskautettu ihminen on uusi luomus (2. Kor. 5:17), jumalallisen valtakunnan kansalainen (Ef. 2:19) ja Jumalan lapsi (1. Joh. 3:1, 2), joka ei enää elä pelossa ja epävarmuudessa Jumalan edessä.

Tästä huolimatta kristitty elää aikojen välissä: hän elää jo "näinä viimeisinä aikoina" (Hepr. 1:2), jotka alkoivat Kristuksen ensimmäisessä tulemuksessa, mutta kuitenkin yhä odottaen kaiken täyttymystä, jolloin Kristus on kaikki kaikessa. Siten adventistit ja luterilaiset eivät tunnusta vain nykyistä vanhurskauttamisen todellisuutta, vaan myös toivon Jeesuksen toisesta tulemuksesta kirkkaudessa. Tämä "autuas toivo" (Tit. 2:13) heijastuu itse nimityksessä "adventisti", ja sen jakavat myös luterilaiset, jotka elävät odottaen "rakasta viimeistä päivää" (Luther, Weimar Ausgabe, Briefwechsel, 9, 175).

Monissa suhteissa näillä kahdella yhteisöllä on samankaltainen käsitys pelastushistoriasta. Luterilaiset ja adventistit ovat yhtä mieltä siitä, että historia ei ole syklinen vaan lineaarinen, ei sattumanvarainen vaan liikkumassa kohti telostaan (päämääräänsä) kosmisessa ennalleen palauttamisessa. "Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa" (Room. 8:22).

Kun on kysymys eskatologiasta yksilön tasolla, sekä luterilaiset että adventistit myöntävät, että Raamatun todistus viittaa pikemmin ruumiin ylösnousemiseen kuin sielun kuolemattomuuteen.

Sekä luterilaiset että adventistit todistavat Raamatun opettavan tuomiota, joka liittyy Kristuksen toiseen tulemukseen (2. Tim. 4:1), kuten myös vanha uskontunnustus julistaa: "[Kristus on] tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita." "Palkka" tai "perintö", jonka Jumalan omat silloin saavat, annetaan heille täysin Kristuksen ansioiden perusteella, eikä se ole millään tavoin tulosta heidän omista hyvistä teoistaan. Usko Kristukseen, ikuisen elämän perusta, on itsessään jumalallinen lahja ja salaisuus. Luterilaiset opettavat, että yksityinen ihminen ei voi tehdä vapaasti valintaa Kristuksen puolesta tai häntä vastaan, vaan on jo tässä täysin riippuvainen Jumalasta, Pyhästä Hengestä (vrt. Luther, Vähä katekismus, II, 6).

Odottaessaan kaiken täyttymystä luterilaiset ja adventistit pyrkivät välttämään toisaalta omahyväistä, itseensä tyytyväistä asennetta, toisaalta toisen tulemuksen ylikiihkeää odotusta. Molemmat yhteisöt ovat joutuneet kohtaamaan yli-innokkaita jäseniä, jotka ovat ryhtyneet määrittelemään aikamääriä ja esittelemään erilaisia laskelmia, jotka eivät ole olleet avuksi seurakunnan, Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Sellaisen käyttäytymisen sijasta luterilaiset ja adventistit puoltavat kristillistä elämää, jolle on ominaista aktiivinen palvelu ihmiskunnan hyväksi. Samalla kun molemmat korostavat jokapäiväistä valmiutta, adventistit painottavat Herran paluun läheisyyttä. Molemmat yhteisöt pyrkivät ottamaan vakavasti Raamatun kehotukset pysyä uskollisena ja suhtautua kriittisesti vallitsevaan kulttuuriin. Ne kutsuvat sekä kirkon työntekijöitä että maallikoita julistamaan ja opettamaan valtakunnan tuloa toivon ja ilon lähteenä.

Pyrkiessään ymmärtämään raamatullista profetiaa luterilaiset ja adventistit ovat yhtä mieltä useista tulkintaperiaatteista: Raamatun on annettava tulkita itseään; meidän tulee harjoittaa asianmukaista nöyryyttä tulevaisuuden tuntemisen suhteen; profetia voidaan ymmärtää selvästi vasta sen täytyttyä. "Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu" (Joh. 14:29).

Adventisteilla ja luterilaisilla on Raamatun apokalyptisen kirjallisuuden suhteen tiettyjä yhteisiä näkemyksiä. He pitävät sellaista kirjallisuutta tärkeänä tutkimiselle, julistukselle ja kristillistä elämää koskevalle opetukselle. He ymmärtävät, että Raamatun apokalyptisillä kirjoituksilla, kuten itse asiassa kaikilla Raamatun kirjoituksilla, on oma historiallinen taustansa. Raamatun apokalyptinen kirjallisuus ei kuitenkaan koske vain sitä historiallista yhteyttä, josta se on noussut esiin, vaan sillä on tärkeä sanoma myös tuleville sukupolville. Ilmestyskirjan osalta he ovat yhtä mieltä siitä, että Kristus on tämän kirjan keskus ja että se kuvaa hyvän ja pahan välistä taistelua kosmisen draaman muodossa.

Siitä huolimatta, että luterilaisten adventistien eskatologiset käsitykset ovat huomattavan lähellä toisiaan, keskusteluissamme on ilmennyt myös merkittäviä eroja. Nämä erot ilmenevät selvimmin Raamatun apokalyptisen kirjallisuuden ymmärtämisessä ja selittämisessä.

Vaikka molemmat yhteisöt uskovat, että historia etenee kohti huippukohtaa ja että Raamattu valmistaa kristittyjä tuleviin tapahtumiin, adventistit antavat näille asioille voimakkaamman korostuksen. Heidän perusopinkohtiensa 27 kohdasta viisi keskittyy eskatologiaan (FB 23 - Kristuksen palvelus taivaallisessa pyhäkössä; FB 24 - Kristuksen toinen tulemus; FB 25 - Kuolema ja ylösnousemus; 26 - Tuhatvuotiskausi ja synnin loppu ja FB 27 - Uusi maa), kun taas luterilaisten tunnustuskirjojen lausumissa ei ole paljoakaan sen lisäksi, mitä mainitaan vanhoissa uskontunnustuksissa. Adventisteille kysymys Raamatun historiallisesta tarkkuudesta on ratkaisevan tärkeä, ja vaikka he ovat yhtä mieltä siitä, että profetia voidaan ymmärtää täysin vasta sen täytyttyä, he eivät hyväksy ajatusta, jonka mukaan profetia olisi kirjoitettu ex eventu (tapahtuman jälkeen).

Luterilaiset ovat perinteisesti olleet varsin varovaisia apokalyptisen kirjallisuuden tulkinnassaan. Sen sijaan että lukisivat Ilmestyskirjaa ennustuksena täsmällisistä historiallisista tapahtumista, joiden on määrä tapahtua kirjan kirjoittamisen jälkeen, he yleensä näkevät siinä viittauksia tapahtumiin, jotka olivat ratkaisevan tärkeitä alkuseurakunnalle.

Adventistit katsovat kuitenkin, että Raamatun apokalyptisellä kirjallisuudella on merkittävä ennustuksellinen luonne. Danielin kirjalla ja Ilmestyskirjalla on ollut ja on edelleenkin huomattava asema heidän oman identiteettinsä kannalta. Näiden kirjojen hengellisen ja eettisen arvon lisäksi adventistit näkevät niissä jumalallisen ilmoituksen, jonka tarkoituksena on antaa Jumalan kansalle laaja yleiskuva historian vääjäämättömästä kulusta kohti viimeisiä tapahtumia. Tämän tiedon tarkoituksena ei ole tyydyttää turhaa uteliaisuutta, vaan vahvistaa uskoa Kristukseen, historian Herraan.

Näin ollen adventistit uskovat, että Danielin kirja on kirjoitettu, kuten se itse väittää, kuudennella vuosisadalla eKr. He pitävät sen kertomuksia valaisevana historiana eikä hovitarinoina. Ja sopusoinnussa tämän kirjan lukuisten tulkitsijoiden kanssa alkuseurakunnan ajoista 1800-luvulle asti he eivät näe luvuissa 7 ja 8 mainitun "pienen sarven" viittaavan tapahtumiin toisella vuosisadalla eKr.

Adventistien käsityksen mukaan Danielin kirjan ja Ilmestyskirjan symbolit, luvut ja pedot antavat laajan yleiskatsauksen - ei yksityiskohtaista esitystä - ihmiskunnan historian kulusta. Tällöin on otettava huomioon kunkin dokumentin historiallinen tausta, ja Raamatun on annettava selittää itseään. Toisinaan jotkut adventistit ovat erehtyneet väittäessään ymmärtävänsä yksityiskohtia pikemmin kuin laajaa yleiskuvaa ja esittäneet harhaanjohtavia lausuntoja tulevaisuudesta, jonka vain Jumala tuntee. Adventistit pyrkivät välttämään sellaisia ylilyöntejä. Kaikesta huolimatta he ovat vakuuttuneita siitä, että heidän omaksumansa historiallinen (historiaa valaiseva) tulkintatapa on perusteltu.

Adventistien kiinnostus apokalyptiikkaan on johtanut erityiseen eskatologiseen opetukseen adventtia [Kristuksen toista tulemusta] edeltävästä tuomiosta (FB 23 - Kristuksen palvelus taivaallisessa pyhäkössä). Tämän opetuksen lähtökohtana on Danielin kirjaan, Heprealaiskirjeeseen ja muihin Raamatun kirjoituksiin perustuva näkemys tuomion alkamisesta tiettynä ajankohtana historiassa (1844).

Vaikka luterilaiset hyväksyvät kristologisen opetuksen Jeesuksesta Ylipappina (Hepr. 7 - 9), he eivät näe mitään raamatullista perustaa opille, jonka mukaan tämä Ylipappi aloitti uuden vaiheen palvelustyössään tiettynä ajankohtana nykyaikaisessa historiassa. He kuitenkin tunnustavat, että adventistit perustelevat näkemystään raamatullisella ja teologisella todistusaineistolla.

Adventistit esittävät, että tämä opetus ei uhkaa evankeliumia, koska taivaallisessa pyhäkössä tapahtuvassa tuomiotoimessa tunnistetaan ne, joiden pelastus perustuu vanhurskauttamiseen yksin armosta. Kristus ei lopeta välitystyötään ryhtyessään tuomiotyöhön. Lisäksi on huomattava, että itse taivaallinen temppeli on ymmärrettävä enemmän toiminnan kuin muodon kannalta.

Tämä opetus on adventisteille tärkeä, koska se auttaa heitä ymmärtämään oman yhteisönsä merkitystä ja tehtävää. Se välittää toivoa, koska se muistuttaa Jeesuksen tulon läheisyydestä. Se vakuuttaa, että taivas ja maa ovat kytkettyinä toisiinsa ja että heidän Vapahtajansa on myös heidän Välittäjänsä. Se myös lohduttaa, koska Jumala on saattamassa päätökseen hyvän ja pahan välillä pitkään jatkuneen taistelun.

Kaksi muuta adventistien omaksumaa opetusta koskee Babylonin ja pedon merkin vertauskuvia. Adventistit uskovat, että Ilmestyskirja käyttää Babylonia kuvaamaan kristillisen aikakauden aikana ilmennyttä luopumusta, joka saavuttaa huippunsa kristillisessä maailmassa tapahtuvassa eskatologisessa luopumuksessa. Silloin muodostuu poliittinen ja uskonnollinen liittoutuma, jonka tuloksena on suuri vaino (Ilm. 13:15 - 17).

Adventistit ovat historiallisesti liittäneet pedon merkin tulevaisuudessa tapahtuvaan, maailmanlaajuiseen, valtiovallan pakkokeinoin voimaan saattamaan sunnuntain viettoon ajan lopussa. He eivät usko, että sunnuntain vietto tänä päivänä on pedon merkki tai että sunnuntaita viettävillä on pedon merkki (katso I, Laki, 4, edellä).

Rajoitetun ajan vuoksi keskusteluissa ei käsitelty joitakin muita eskatologiaan liittyviä aiheita kuten kysymystä millenniumista (tuhatvuotiskaudesta).

Huolimatta eroista eskatologian korostuksessa ja tulkinnassa luterilaiset ja adventistit tunnustavat yhteisen uskonsa Jeesukseen, joka on Vapahtaja, Vanhurskauttaja ja historian Herra. He odottavat aikaa, jolloin Kristuksen rukous omiensa ykseydestä toteutuu täydellisesti (Joh. 17:23), jolloin "maailman kuninkuus on tullut meidän Herrallemme ja hänen Voidellullensa, ja hän on hallitseva aina ja iankaikkisesti" (Ilm. 11:15, VKR).

Suosituksia

Keskusteluissamme on tapahtunut merkittävää lähentymistä kristillisen uskon ymmärtämisen osalta. Emme tahdo salata olemassa olevia opillisia eroja, mutta siitä huolimatta ajattelemme, että seuraavat suositukset voidaan esittää kirkoillemme:

1. Suositamme, että adventistit ja luterilaiset molemminpuolisesti tunnustavat toistensa uskonyhteisöjen perustavan kristillisen sitoutuneisuuden. Tämä yleinen tunnustaminen määritellään yksityiskohtaisemmin seuraavasti:

a. Suositamme, että luterilaiset kansallisissa ja alueellisissa kirkollisissa yhteyksissään eivät pidä seitsemännen päivän adventtikirkkoa lahkona vaan vapaakirkkona ja maailmanlaajuisena kristillisenä yhteisönä. Tämä suositus perustuu sekä adventistien käsitykselle vesikasteesta kolmiyhteisen Jumalan nimeen, mikä luterilaisille merkitsee sitä, että kaste on pätevä, että edelleen yhteiselle vakaumukselle siitä, että "uskollisia kristittyjä voi olla toisissakin kirkoissa" (katso edellä II, Ekklesiologia), näkemys, joka on yhdenmukainen luterilaisten kanssa (CA VIII).

b. Suositamme myös, että adventistit suhteissaan toisiin kristillisiin kirkkoihin pyrkivät johdonmukaisesti vahvistamaan tätä vakaumusta. Tämä suositus voidaan nähdä ilmauksena SPA pääkonferenssin toimintaohjeesta (Working Policy 1997/1998, Section O 100), jossa selvästi puhutaan "muista kristillisistä kirkoista" ja tunnustetaan "voimat, jotka korottavat Kristusta ihmisten edessä, osaksi jumalallista suunnitelmaa maailman evankelioimiseksi." Lisäksi adventistien käsitys Herran ehtoollisesta merkitsee sitä, että luterilaiset ovat "uskovina kristittyinä" (FB 15) tervetulleita osallistumaan ehtoollispalveluksesta adventtiseurakunnassa.

2. Keskusteluissamme olemme saavuttaneet laajan yksimielisyyden Raamatusta seurakunnan arvovallan ainoana perustana ja Kristuksesta seurakunnan päänä. Tunnustuskirjat ovat luterilaisille johdettuja uskon normeja (norma normata). Vastaavasti Ellen G. Whiten kirjoitukset edustavat adventisteille Raamatusta johdettua arvovaltaa, joka on koeteltava Raamatulla.

Tämän yhteisymmärryksen perusteella kehotamme adventisteja ja luterilaisia julkisessa opetuksessaan ja teologisessa kasvatuksessaan esittämään toisen uskonyhteisön näkemyksen seurakunnan arvovallasta totuudenmukaisesti ja ilman polemiikkia sekä tavalla, joka vastaa heidän omaa käsitystään.

Korostamme uudelleen sitä, miten tärkeää on antaa Raamatulle etusija julistuksessa ja jokapäiväisessä elämässä. Pidämme henkilökohtaista Raamatun tutkimista olennaisena osana kristillistä elämää ja rohkaisemme seurakuntiemme jäseniä osallistumaan yhteiseen Raamatun tutkimiseen.

3. Vaikka kumpikin uskonyhteisö jatkaa identiteettinsä ja vakaumustensa ylläpitämistä, suositamme, että luterilaiset ja adventistit rohkaisevat ja vaalivat neuvottelevaa yhteydenpitoa koko kristillisen yhteisön hyväksi ja ihmiskunnan parhaaksi. Useista yhteistoiminnan alueista, joilla yhteinen todistus on mahdollinen, voidaan mainita:

4. Jatkona jo päättyneille keskusteluille suositamme, että luterilaiset ja adventistit kokoontuvat ajoittain kahdenvälisiin neuvotteluihin tutkiakseen molempia osapuolia kiinnostavia aiheita. Edelleen suositamme, että ensimmäisessä tämän kaltaisessa neuvottelussa käsiteltäisiin lepo- ja jumalanpalveluspäivän viettomme teologisia perusteita ja hengellisiä ulottuvuuksia etenkin suhteessa nykyaikaiseen yhteiskuntaan. Tällaisessa neuvottelussa tulisi olla mukana kummastakin kirkosta teologeja, pastoreita, kirkon johtajia ja maallikoita sekä mahdollisuuksien mukaan muita kutsuttuja.

5. Suositamme, että Luterilainen Maailmanliitto ja SPA pääkonferenssi kehittelee suunnitelmia tämän raportin levittämiseksi ja tutkimiseksi seurakuntiensa keskuudessa, jotta kummankin yhteisön jäsenet oppisivat paremmin ymmärtämään toistensa näkemyksiä ja hengellisiä huolenaiheita.

Suomentaja Olavi Rouhe.

Edelliselle tasolle