Suomen Adventtikirkon nykyinen pääsihteeri Sibrina Kalliokoski oli kansainvälisen adventtikirkon pääkonferenssin johtokunnan jäsen toimikaudella 1995-2000. Hallinnollisesti kansainvälinen adventtikirkko on jaettu 12 osastoon. Kukin osasto voi valita yhden pastorin edustamaan alueensa pastoreita pääkonferenssin johtokuntaan. Sibrina Kalliokoski toimi tuolloin pastorina ja tuli valituksi edustamaan Trans-Euroopan osaston pastoreita kansainvälisen adventtikirkon johtokunnassa. Pääkonferenssin johtokunnan kokouksessa vuonna 1996 häntä pyydettiin vastaamaan kysymykseen: miten koit uskon kautta vanhurskautumisen? Seuraavana hänen suomeksi käännetty vastauksensa, jonka hän esitti San Josessa, Costa Ricassa, Henkilökohtainen kokemukseni uskon kautta vanhurskautumisesta

"Koe pelastuksen ilo" on kansainvälisen adventtikirkon tämän vuoden (1996) teema. Tämän kokemuksen tarve Jumalan kansan keskuudessa on mitä suurin ja haastavin. Pelastuksen ilon voi löytää ja kokea jokainen. Todellakin, jopa tarkka, tiukka ja itseensä ahdistunut seitsemännen päivän adventisti, jollainen minä olin, voi kokea ja löytää pelastuksen ilon.

Jos kysymme seurakuntamme nuorilta ja vanhemmiltakin, "onko kristillinen elämä ilman jatkuvia syyllisyydentuntoja mahdollinen", on vastaus aivan liian usein - tuskin. Mielestäni juuri nyt on oikea aikaa korostaa seurakunnissamme etuoikeutta ja välttämättömyyttä kokea pelastuksen iloa Jeesuksessa Kristuksessa.

Oli aika, jolloin nuorena seurakunnan jäsenenä seurakunnassa tulin siihen johtopäätökseen, että ilo ja mielenrauha Jeesuksessa Kristuksessa on vain haave, epätodellinen haave. Aloin kuvitella, että syyllisyydentunteet kuuluvat olennaisena osana tuohon niin kutsuttuun kristityn iloon. Samanaikaisesti yritin kuitenkin epätoivoisesti päästä eroon syyllisyydentunteista, mutta en tiennyt miten.

Kasvoin sotilaallisessa ilmapiirissä, missä tottelevaisuutta ja kuuliaisuutta ihailtiin ja arvostettiin. Kotona minut kasvatettiin rakastamaan kuuliaisuutta ja koin sen hyvin positiivisena. Niinpä monien muiden seurakuntamme nuorten tavoin alitajuisesti yritin ansaita mielenrauhaa ja iloa kuuliaisuuden kautta. Mutta turhaan.

Jumala oli ajatuksissani kauneuden, rakkauden, anteeksiannon ja kaiken hyvän tuoja - täydellinen Isä. En ymmärtänyt missä oli vika. Joka ilta pyysin anteeksi syntejäni, mutta koin anteeksiannon vain teoriassa. Minulla ei ollut sisäistä rauhaa. Yritin miellyttää Jumalaa kaikin tavoin. En ymmärtänyt sitä, että ennen kuin Jumalan rauha ja ilo voivat tulla asumaan sydämeeni, jotakin pitää tapahtua - jotakin mitä kuuliaisuus ei voinut tehdä - niin tärkeä elementti kuin se onkin kristillisessä elämässä. Sellaisenaan se ei pystynyt tuomaan pelastuksen iloa ja rauhaa sydämeeni.

Etsin epätoivoisesti ilontäyteistä suhdetta Jeesukseen. Kesken tuota etsintääni, 26 vuotta sitten, Jumala johdatti elämääni aviopuolison, jonka kanssa saatoin jatkaa täydellisen sisäisen onnen etsintää. Avioliittomme oli onnellinen ja meistä tuntuikin, että meillä oli kaikki mitä täydelliseen onneen tarvitsimme. Jumalalla oli tärkeä rooli elämässämme. Kuuluimme seurakunnan nuoriin ja yritimme ansaita pelastusta suorittamalla uskollisesti uskonnolliset rutiinit. Ajattelimme, että enemmän tai vähemmän syyttävä omatunto, kuului elämään. En voinut kuvitellakaan, että sellaista asiaa kuin pelastuksen ilo, voisi olla olemassakaan. Sillä kastettuna seurakunnan jäsenenä olin etsinyt sitä epätoivoisesti 10 vuotta.

Eräänä päivänä ystävämme tuli tapaamaan meitä. Hän ei ollut kouluaikanaan kiinnostunut uskonasioista. Nyt hän oli muuttunut. Hän oli löytänyt Jeesuksen ja kertoi siitä. Hän näytti löytäneen sen onnellisen suhteen Jeesuksen kanssa mikä meiltä puuttui.

Suhtauduin epäilevästi mielessäni hänen kokemukseensa. Kun hän lähti alkoi meidän pieni, onnellinen, turvallinen ja rauhallinen elämämme järkkyä. Se järisi kunnes Jeesus vaiensi sisäisen myrskymme. Huomasimme, että jotakin hyvin olennaista puuttui hengellisestä elämästämme ja sen mukana kaikki. Olimme sisäisesti onnettomia jostakin syystä, mutta emme tienneet miksi - tuo nimetön - tyytymätön kaipaus - tuo epämääräinen tyytymättömyys.

Lopulta saimme vastauksen kaipaukseemme. Vastaus löytyi Raamatusta. Roomalaiskirjeen 8:1 "Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Jeesuksessa Kristuksessa." Niin hurskaita kun olimme yrittäneet olla ja niin vilpittömästi kun olimme yrittäneet olla hyviä kristittyjä ne eivät auttaneet meitä tuon jakeen edessä. Tarve saada "olla Jeesuksessa Kristuksessa" valtasi minut kokonaan. Halusin kuulua niihin, jotka ovat Jeesuksessa Kristuksessa, jotta pelastuisin. Mikään ei ollut tärkeämpää. Halusin kuulua hintaan mihin hyvänsä tuohon ryhmään, mitä mikään kadotustuomio ei kohtaa.

Olla Jeesuksessa Kristuksessa - mitä se voisi olla? Enkö ollut yrittänyt sitä kaikin voimin jo 10 vuotta? Jos syyllisyydentunteet olivat nakertaneet elämääni siihen asti, nyt omatuntoni leimahti tuleen. Kun luin Raamattua, kaikki lupaukset tuntuivat olevan niille, jotka olivat Jeesuksessa Kristuksessa. Ei minulle.

Lopulta, jossakin vaiheessa tuota ankaraa etsintää, löysimme Raamatusta tekstin, joka antoi toivoa meillekin. Joh.6: 37 "Kaikki ne, jotka isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." Ainakin saatoimme kuulua tähän "kaikki ne" ryhmään. Vähitellen Jeesus auttoi minua saamaan oikean kuvan itsestäni. Kukaan ei oikeastaan todella näe itseään ennen kuin hän näkee itsensä Jeesuksen läheisyydessä. Kohtasin oman elämäni täydellisen riittämättömyyden. Jumalan pelastavan armon tarve ravisteli hereille. Tajusimme, että se uskonnollinen elämä, jota elimme, vaikka parhaamme yritimmekin, ei riittänyt pelastukseen. En voinut tehdä mitään pelastuakseni. Tarvitsin Jeesusta auttamaan minua.

Ahdistuksessani oli vaikea uskoa, että pelastus kuuluisi myös minulle. Kaikki muut näyttivät paljon soveliaimmalta pelastukseen. Oli vaikeata uskoa, että Jumala olisi ottanut jotakin niin toivotonta materiaalia työpöydälleen kuin minut. Ymmärsin, että tuskallinen, mutta välttämätön "sydämensiirtoleikkaus" oli alkanut.

En voinut hengellisesti hyvin rauhattomalla ja itsevanhurskaalla sydämelläni, joten en halunnut paetakaan "leikkauksesta". Siinä minä vain lepäsin - avuttomana Jumalan leikkauspöydällä - enkä tiennyt mikä lopputulos olisi. Olisiko pelastuksen ilon ja varmuuden kokeminen mahdollista?

Ajauduimme mieheni kanssa syvään uskonkriisiin. Syntimme ja syntisyytemme tuntui hukuttavan meidät. Seuraavan kahden kuukauden aikana ei kodissamme tehty muuta kuin rukoiltiin, luettiin Jumalan sanaa ja tunnustettiin syntejä. Se oli kuin Jaakobin painia: "en päästä sinua ellet siunaa minua".

Ainoa tie sisäiseen rauhaan oli täydellinen antautuminen Jumalalle. Aikaisemmin en voinut kuvitellakaan, että täydellinen antautuminen voisi tuntua sellaiselta. Siihen asti täydellinen antautuminen oli ollut kauniita sanoja hengellisissä kokouksissa. Nyt ymmärsimme, että täydellinen antautuminen Jeesukselle merkitsi täydellistä luottamista siihen, mitä Jeesus oli tehnyt puolestani ristillä. Kysymys oli siitä. Uskaltaisinko uskoa siihen muutenkin kuin teoriassa? Uskaltaisinko ottaa pelastuksen henkilökohtaisesti vastaan lahjana.

Epätoivoisesti kaipasin Jumalan anteeksiantoa ja lopulta uskalsin hyväksyä ja ottaa sen vastaan henkilökohtaisesti. Se kuului myös minulle! Uskalsin uskoa sen. Olin saanut tarpeellisen näyn itsestäni ja omasta riittämättömyydestäni. Nyt sain jättää jopa riittämättömyyteni Jeesukselle. Passiini taivaaseen ei minun tarvinnut kiinnittää omaa todellista kuvaa itsestäni - sitä, jonka Jeesus oli niin selvästi minulle näyttänyt. Uusi kuva, jonka Jeesus kiinnitti passiini, on uskomaton. Kun katson sitä, sydämeni on täynnä iloa, se on ansaitsematon, mutta totta.

Ilo, joka ylitti rohkeimmatkin unelmani täytti sydämeni kun tajusin, että Jeesus oli vanhurskauttanut minut uskon kautta. Suhteeni Jumalan kanssa oli kunnossa, koska Jeesus oli puolustajani. Hän oli jo kärsinyt rangaistuksen puolestani. Jeesus oli lunastanut minut verellään. Olin saanut anteeksiannon.

Sisäinen ilo ja rauha, joka ympäröi meidät nuorina uskovina tämän kokemuksen kautta ei ole jättänyt meitä hetkeksikään. Elämässä on ollut ulkoisia haasteita, mutta Jeesuksen antama sisäinen ilo ja rauha ovat kestäneet jokaisen myrskyn.

Miten paljon arvostankaan sitä, mitä Jeesus on tehnyt puolestani. Hän kantoi syntini ja syyllisyydentunteeni. Syyllisyydentunteeni, jotka piinasivat ja jäytivät minua kuin syöpä ja jotka piinasivat minua vaikka yritin tehdä kaiken oikein. Vihasin syyllisyydentunteita, jotka tekivät ulkoisesti hyvän elämäni sisäisesti ahdistavaksi. Halusin täydellistä sisäistä iloa ja vapautta ja Jeesus antoi sen minulle lahjana. Hän otti pois syyllisyydentunteeni.

Mitä tapahtui kuuliaisuudelleni. Kuuliaisuushan ei kyennyt antamaan sielulleni iloa ja rauhaa. Olen iloinen, että minun ei tarvinnut heittää pois kuuliaisuuttani. Kuuliaisuuden ilmapiiri sen sijaan muuttui täysin. Kuuliaisuudesta tuli siunauksen lähde hengelliseen elämääni. Samalla kuuliaisuus muistuttaa minua päivittäin Jumalan armon tarpeesta.

"Kirkossakäyntini" muuttui - jumalanpalvelukseksi. Sapatin "pitäminen" muuttui - sapatin viettämiseksi, symbolina täydellisestä levosta Jeesuksessa Kristuksessa. Se muutti kymmenysten "maksamisen" - - kymmenysten palauttamiseksi Herralle, symbolina täydellisestä riippuvaisuudestani ja rakkaudestani häneen. Ennen pelkäsin Jeesuksen suorittamaa pyhäkköpalvelusta puolestani, kokemukseni muutti suhtautumiseni pyhäkköpalvelukseen täydelliseksi luottamukseksi siihen, että Jeesus työskentelee siellä minun puolestani eikä minua vastaan. Jeesus muutti kaiken.

Emme me tuolloin nuorina tienneet mieheni kanssa, mikä tuo kokemus oli teologisin termein. Pääasia oli, että saimme kaivatun rauhan sieluillemme. Tänään tiedämme, että kokemuksemme oli uskon kautta vanhurskautumiskokemus, jonka tuloksena ymmärsimme, että Jumala rakastaa meitä, ei sillä perusteella mitä me olemme, vaan sillä perusteella mitä Jumala on. Olen kiitollinen Jumalalle siitä armosta, joka on kohdalleni tullut Jeesuksessa Kristuksessa. Siitä ilosta ja rauhasta, jonka luulin olevan vain unta. Kiitän Jumalaa hänen johdatuksestaan, avustaan vaikeuksissa ja päivittäisestä anteeksiannosta.

Uskon, että sydämemme sykkii ilosta kun ajattelemme, minkä ilon Jeesus on antanut meidän jokaisen sydämeen. Pelastuksen ilo on kuin kylpisi auringonsäteissä - armon auringon säteissä. Astukaamme uskossa pelastuksen iloon.

Kiitos ja kunnia Herralleni ja ystävälleni Jeesukselle Kristukselle.

Sibrina Kalliokoski, M.Div., pastori

Takaisin kysymysotsikoihin